Heinäkuun viimeinen päivä ja good riddance to bad rubbish, kuten yleensä. Heinäkuu on musta vuoden joutavin kuukausi, ja olen aina oikeastaan inhonnut sitä. Välillä on ollut ihan armoton Julyblues, mutta jotenkin olen oppinut lusimaan senkin. This too shall pass, hoen itselleni. Tänä vuonna ei ollut ihan hirevän paha, kun se alkoi häillä Hiidenmaalla ja päättyi Hassisen Koneen keikkaan Tampereella.
Saldo meni silti miinuksille, koska näiden välissä oli ihan hirveästi töitä ja monta stressin takia ihan sikahuonosti nukuttua yötä. Ja karkkia tuli syötyä ja paino nousi. Uskaltauduin vaa'alle, ja siellähän se satanen vilahti, kuin kummitus.
Olen kuitenkin saanut juostua: en sitä kymppiä viikossa, mutta kahdeksaa ja yhdeksää kilometriä. Ja mikä parasta, ei ole ollut kipuja. Joskus saattaa, kuten tänään, kun lähdin lenkille, sattua polveen (vasempaan), mutta se hellittää, kun malttaa hölkötellä riittävän hitaasti. Tänään olikin jalat ihan jumissa, koska eilen tuli mittariin lähes 22 000 askelta, koska oli se kauan - yli 40 vuotta - odotettu Hassisen Koneen keikka. Siellä mulla oli mittarissa jo keikan alkaessa yli 10 000 askelta, kun oltiin päivä riehuttu leirintäalueella koirien kanssa ja pelattu minigolfia ja muuta, ja mietinkin siitä järjettömän kallisarvoisia oluita jonottaessa, että miten jaksan loppuun asti jaloillani - meillä kun ei ollut istumapaikkoja. Mutta eipä mitiä, jaksoin ihan hyvin, musiikki siivitti, ja askelia tuli toinen mokoma. Mutta joo, illalla oli jalat aika muusina ja tänään aika tönkkönä. Mietin, lähdenkö ollenkaan lenkille, mutta päätin sitten lähteä, ja olen iloinen, että lähdin. I can do it.
Nyt alkaa elokuu ja syksy ja uusi elämä taas kerran, Olen isän luona, ja tästä lähtee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti