Niinhän siinä sitten kävi - mahdollisesti - että kaiken tämän stressin seurauksena mun reumani palasi sulostuttamaan mun elämääni. Ehkä, siis. Tai sitten - toivottavasti - tämä on vain akuutti ja ohimenevä niveltulehdus, joka mun elämääni sulostuttaa.
Ja tämä johtuu stressistä ja masennuksesta. Puoliso ei usko, mutta se on totta. Olen ollut tosi masentunut ja stressaantunut rakkaan kissani kuolemasta asti, ja lihonut kuin mikäkin possu. Olen laiminlyönyt oman hyvinvointini, vaikka pyhästi vannoin asettavani sen etusijalle elämässäni.
Viime kuussa jo mulla jalat turposivat ja polvia alkoi särkeä. Koska sellaista on sattunut aiemminkin kun olen tehnyt opetushommia enemmän, en sitä pitänyt mitenkään vakavana, mutta sitten helatorstain alla, kun valmistauduimme lähtemään Irlannin-reissulle, huomasin selvästi, että niveliä särkee - siis muitakin kuin polvia ja lonkkia - ja muistin, että minähän olen reumasairas. Sitten huomasin selvästi, että kaikki nivelet alkoivat kipuilla, myös varpaat ja sormet. Aloin syödä kipulääkettä kuurina. Lähdimme helatorstain iltana reissuun, perjantaina lennettiin Irlantiin, ja maanantaina soitin sitten Oysin reumapolille. Sieltä hoitaja neuvoi, että jatkaa kipulääkekuuria. Olimme matkalla Dubliniin, ja kysyin, kannattaisiko minun mennä Dublinissa lääkäriin ja pyytää kortisonikuuri, mutta hoitajan mielestä ei kannattanut pyytää kortisonia, joten en sitten mennyt lääkäriin. Torstaina hoitaja soitti uudelleen ja sanoi puhuneensa reumalääkärin kanssa, ja tämä oli sanonut, että kannattaisi sittenkin pyytää se kortisonikuuri. Olimme kuitenkin tulossa jo perjantaina Suomeen, joten päätin, että jätän sen maanantaille ja menen omaan terveyskeskukseen.
No sitten se terveyskeskus. Olisi paljonkin ei-niin-hyvää sanottavaa maan terveydenhuollon nykytilasta, mutta jätänpä sen toiseen kertaan. En kuitenkaan siis päässyt lääkärille, vaan neljä tuntia jonotettuani pääsin hoitajalle, joka kyllä varasi lääkäriajan, mutta vasta ensi viikon perjantaille. Sitten päätin turvautua ekaa kertaa työterveyshuoltoon, joka minulle on työpaikan myötä siunaantunut, kun nyt sattui olemaan työpäivä, ja pääsinkin sinne heti. Vaan ei sitä rahallakaan välttämättä hyvää palvelua saa. Lääkäri oli jotensakin nihkeän oloinen, eikä hänkään sitä kortisonia määrännyt, mutta sen sijaan kyllä pitkävaikutteisen tulehduskipulääkkeen, joka on kyllä toimittanut asiansa ihan hyvin, ja lisää Panacodia, jolla lääkitsen itseni iltaisin, jotta saan nukuttua. Ja hän laittoi myös lähetteen reumapolille. Aion silti mennä myös terveyskeskukseen varatulle ajalleni.
Olen tässä nyt miettinyt ja reflektoinut syitä siihen, että näin pääsi käymään. Ensinnäkin on tämä yleisstressi, joka on osin armaan siippani aiheuttamaan: hänellä kun on aina kiire, niin sehän tarttuu. Ja se, miten high maintenance hän ihmisenä on. Sitten on isä, ja ongelma isän ja mun veljen kanssa, ja jatkuva stressi siitä. Sitten tuli kissan kuolema ja heti seuraavana viikonloppuna vanha koira sai kamalan kipukohtauksen keskellä yötä, kun olin yksin kotona, eikä siippa edes vastannut puhelimeen. Mun mielestä koira kärsii, ja se pitäisi jo päästää pois, mutta siippa sinnikkäästi pitää sitä hengissä, koska ei itsekkyyttään halua luopua siitä. Se tässä nyt suurin stressin aiheuttaja on. Ja tietenkin raha. Kuten aina.
Viimeksi olin salilla 28.4. Nyt koen oloni sen verran hyväksi, että voisin lähteä salille, ja lähdenkin, kunhan ehdin. Juoksusta ei tässä vaiheessa edes haaveilla. Perjantaina teloin polveani niin, että sen kanssa on ollut nyt vaikeaa. Ensi viikon olen opettajana, joten joutuu taas seisomaan ja kävelemään aika paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti