E ja hassu juttu...

...mutta musta tuntui jo tänään paremmalta. Ei tietenkään yksi pieni estrogeenipilleri voi vielä mitään oikeasti fyysisesti vaikuttaa, joten ehkä se vaikutus oli psyykkinen. Teki mieli ottaa heti toinen, enkä malta odottaa, että se hoito alkaa oikeasti vaikuttaa.

Toisaalta, kuunneltuani Apu-lehden (tai olikohan se Eevan) Menologeja-podcastia (löytyy tästä artikkelista) ajattelin ekaksi, että estrogeenihoito on misogyniaa ja sitä halutaan vaan siksi, ettei naisesta tulisi pahansisuista ja hankalaa akkaa. Se toimittaja siinä paneutuu menopaussin historiaan. Ja varmaan ääni kellossa muuttuu, kun se podcast-sarja etenee.

Mä olen kuunnellut tähän asti ystäväni suosituksesta Ylen "Kaikki erosta" -podcastia, ja se on kyllä ollut mielenkiintoista. Vaikkei nyt ero olekaan ajankohtainen. Mutta ajattelin nyt vaihtaa tähän vaihdevuosijuttuun, koska se nyt on ajankohtainen.

Uusi käänne: vaihdevuosioireilua

Mä olen aina leuhkinut, miten helpolla olen päässy vaihdevuosista, mutta viime viikolla mulle yhtäkkiä juolahti mieleen, että voisiko tämä tämänhetkinen tila ja tilanne olla vaihdevuosioireilua. Olen toki lukenut niistä naistenlehdistä paljon, ja yhtäkkiä oivalsin, että mulla on viime aikoina kuumat aallot lisääntyneet, samoin kuin kylmät, ja se selittäisi jatkuvan itkuisuuden ja tämän yleisen tahmaisen olotilan.

Tietenkin tässä on stressiä ja varmaan vähän masennustakin - tilanne isän kanssa ei ole helpottanut ja edelleen suren Justusta - mutta vaihdevuodet selittäisi myös sen, miksi lihoin niin nopeasti silloin keväällä. Niinpä soitin viime perjantaina terveyskeskukseen ja suureksi yllätyksekseni sain ajan tälle päivälle, joka on tiistai, ja olin ilahtunut, kun lääkäri - joka oli sama kuin keväällä niveltulehduksen aikaan ja silloinkin vahvisti mun käsityksen siitä, että se tulehdus oli seurausta stressistä - oli samaa mieltä ja arveli, että minä hyötyisin hormonikorvaushoidosta, ja määräsi mulle sellaisen.

Pitää nyt vaan pistää jäitä hattuun, etten odota tästä liikoja. Tunnustan, että odotan. Odotan, että elämä helpottuu ja että laihdun ja muutun fiksuksi ja kauniiksi ja hoikaksi ja rikastun ja saan valtaa ja maallista mammonaa. Voi olla - disclaimer - että mun elämä ei muutu mitenkään. Voi olla, että hormoneilla ei ole mitään vaikutusta tai pahimmassa tapauksessa niillä on huono vaikutus mun elämääni ja tulee vaan isompia ongelmia ja joudun lopettamaan niiden käytön. 

Yhdistelmähoito, jossa on estrogeeni ja progestiini (keltarauhashormoni) lisää rintasyövän riskiä enemmän kuin pelkkä estrogeeni, mutta progestiinia tarvitaan estämään kohdun limakalvon liikakasvua. (Lähde: https://kaikkisyovasta.fi/syopa-lehti/pitaako-olla-huolissaan-hormonikorvaushoidosta/) Jos ei olisi sitä kohtua, pelkkä estrogeeni riittäisi. Lääkäri sanoi, että nyt pitää sitten vain muistaa tutkia rintoja ja osallistua seulontoihin - kuten olen aina tehnytkin. Ja 65-vuotiaana sen voi viimeistään jo lopettaa.

Äidin tapaus oli kuitenkin ihan omansa: äiti löysi patin rinnastaan kesän alussa, mutta koska "ei halunnut pilata kesää", ei tutkituttanut sitä heti vaan vasta syksyllä. Ja äiti tupakoi koko ikänsä siihen asti, kun syöpä tuli ekan kerran. Nykyisin suurin osa rintasyövistä pystytään parantamaan, kunhan ne löydetään ajoissa. Ja varmasti hormonihoitokin on kehittynyt siitä, kun äiti sitä käytti.

Niin, mutta joo, odotan nyt innolla, miten hormonihoito vaikuttaa. Jotakin tälle on tehtävä, kun tuntuu jatkuvasti siltä, kun eläisi puurossa.

Voihan ahdistus ja stressi

Pari ensimmäistä päivää isän luona meni a) suhatessa autolla eestaaskahtaalle ja b) töitä tehden. Sitten lopulta innostuin kävelemään, ja kävelin heti kättelyssä maanantaina neljän kilometrin lenkin: ensiksi vetäisin vasemmalle, eli isoon ylämäkeen, ja kun tulin sieltä, jatkoin ohi ja risteykseen asti. Aarnontien päästä päähän, siis. Seuraavina päivinä kiersin sen tavallisen 3,5 km:n Kievarin lenkin.

Ostin myös 5 kg:n painot isän luo ja nostelin niitä.

Sitten meni sukset ristiin isän kanssa. Ensiksi raivostuin siitä, kun se ei mitenkään ota mua huomioon touhutessaan. Ja siitä, että se kuvittelee voivansa tehdä kaikkea, mitä se on ennenkin tehnyt, vaikka sillä on kova kipulääkitys koko ajan. Kuten ajamaan autoa. Ja koska mä olin ihan paniikissa siitä autolla ajamisesta, mä raivosin sille, että sen on ajettava hiljaa, tai mä jää kyydistä pois ja ilmoitan lääkärille, että se on holtiton ja sille pitää panna ajokielto. Mutta eihän hän ole koskaan ennenkään ajanut kenenkään päälle! ...!!!

Ja sitten se valitti, ettei se siedä, kun sitä komennellaan, ja kieltäytyi ottamasta dosettia käyttöönsä, koska hän kuulemma muistaa kyllä ottaa lääkkensä. Kyllähän nyt toki hän muistaa.

Siinä kohtaa mä päätin, että on aika lähteä kotiin, ja niin mä sitten tein. Se maksoi mulle satasen ylimääräistä. Ja mä olen edelleen aivan hiilenä ja stressaantunut ja ahdistunut, mutta toki se johtuu muustakin kuin isästä. Mä olen nukkunut huonosti, ja tänä aamuna herättyäni taas liian aikaisin ja juotuani teen ja luettuani uutiset päätin vihdoinkin tehdä sen yin-joogaharjoituksen, joka mun kurssissa on, ja olin sen jälkeen niin raukea, että kömmin takaisin sänkyyn ja nukuin pari tuntia. Ja nyt on sitten rytmi ihan sekaisin. Kiva.

Mun on pitänyt tehdä se harjoitus jo siitä asti, kun tulin kotiin, mutta olen lykännyt sitä. Mikähän siinä on, että lykkää noita juttuja, jotka tekee itselle hyvää ja on hyvinkin tarpeellisia? Ja mukavia. Tämä harjoitus oli tosi hyvä, ja teen sen varmasti uudelleen. Mielenkiintoista oli se, että se keskittyi psoas-lihakseen, ja mä tajusin, että just sehän mulla on kireellä stressin aikana.

Tässä elämää häiritsee myös se, että mulla on edelleen inhottava yskä koronan seurauksena. Nyt se alkaa olla hiukan limainen, mikä on sikäli hyvä merkki, että se lima keuhkoissa on alkanut liikahtaa, ja yskä alkaa ehkä kääntyä loppua kohti.

Toissapäivänä mä kävin kivalla kävelylenkillä ja eilen pyörälenkillä (ja jumppasin ja nostelin painoja), ja tänään on tarkoitus pyöräillä Zeppeliniin ostamaan stressilääkettä. Ja siis joogannuthan mä olen jo.

Ja olen aloittanut dieetin, josta tarkemmin Laihdutusblogissa. Huomenna on tavoitteena päästä salille. Ja ehkä voisin tiistaina mennä uimaan. Tai päinvastoin.

Ja tähän nyt zen-kuva, koska tarvitsen sitä, sinistä, turkoosia ja vihreää. Se puhdistaa.

This year just keeps on giving

Ensiksi kuoli kissa. Sitten tuli hirveä masennus ja ahdistus, osittain siksi, että koira teki kuolemaa. Ja lihoin. Sitten tuli niveltulehdus. Sitten koira kuoli. Sitten tuli korona. Ja iskias. Ja nyt isä joutui sairaalaan ja sen elämä menee uusiksi, ja se vaatii mun osallistumistani. Siksi olen nyt isän luona.

On tässä toki kaikenlaista hyvääkin tapahtunut, mutta sanoisin, että kaikkea on tapahtunut vähän liikaa. Henkinen kuorma on aika raskas juuri nyt.

Olen aiemminkin maininnut, että koen, etten oikein ole kosketuksissa tunteisiini, eli en yleensä oikein tiedosta, mitä tunnen. Mun tunteet on hyvin epämääräisiä. Siksi otin sellaisen Natural Well "Työstä tunteitasi" -kurssin. Ja tuntuu, että alan pikkuhiljaa tunnistaa tunteitani paremmin. Lähinnä siinä opetetaan keinoja tunteiden säätelyyn ja käsittelyyn. Kun aloitin sen vajaa viikko sitten, itkin ison itkun Justuksen takia. Mutta mä huomaan, että mussa on valtavasti käsittelemättömiä tunteita, ja luulen, että tämä on iso prosessi. Ja nyt tämän kaiken päällä on kauhea ahdistus ja stressi isän takia. Ei ehkä varsinaisesti ihan suoraan isän takia, vaan sen takia, että mun pitää olla tässä osallisena ja järjestää asioita. Ja että joudun jäämään tänne, enkä voi mennä töihin.