Oppia ikä kaikki

Minun elämääni kuuluu perheen (jonka uusin lisä on kolme kuukautta vanha hauvavauva), työn, liikunnan ja politiikkaharrastuksen lisäksi opiskelu - on oikeastaan kuulunut aina. Olen oikeastaan aina opiskellut työn ohella jotain, milloin mitäkin.

Nyt opiskelen Oulun ammatillisessa opettajakorkeakoulussa saadakseni opettajan pätevyyden. Valitettavasti on opiskeltava työn ohella, ja hyvin usein käy niin, että työ ottaa etusijan ja opinnot joutuvat odottamaan. Nyt olen runsaat opiskellut puolitoista vuotta, ja toinen mokoma on jäljellä opinto-oikeutta.

Kun harvakseltaan pääsee paneutumaan opiskeluun, niin tuntuu siltä, että koneisto on säädettävä joka kerta uudestaan opiskeluasentoon, kun aloittaa. Kun pääsee vauhtiin, se sujuu kuin tanssi, mutta vauhtiin pääseminen vie aikaa, ja siksi yksi tai kaksikaan vapaapäivää ei vielä riitä. Toivoisin saavani ainakin viikon ajan keskittyä ihan vaan opiskeluun.

Aiemmin olen opiskellut naistutkimusta ja graafista suunnittelua, ja yhteen aikaan halusin terveydenhoitajaksi, mutta en päässyt edes pääsykokeisiin, koska keskiarvoni lukion päästötodistuksessa oli niin surkea. Sitten totesin, että nopein tapa saada uusi ammatti ja sitä myöten lisätöitä on opiskella opettajaksi. Niinpä sitten suoritin kasvatustieteen perusopinnot ja nyt on meneillään sitten ammatilliset opettajaopinnot.

Olen niitä ihmisiä, jotka haluavat aina kehittää itseään, ja aina oppia jotain uutta. Minulle opiskelu on elämän suola. Tavoitteenani nyt on saada s2-opettajan pätevyys, jotta pääsisin opettamaan suomea maahanmuuttajille. Nuorena ajattelin, että ainakaan opettajaksi en ala, mutta ajan ja opettamiskokemusten myötä olen oppinut nauttimaan opettamisesta, ja uskon, että minusta tulee aikanaan hyvä opettaja.

Reuma- ja keuhkopäivitys

Sairastuin reumaan vuonna 2007, kun täytin 40. Pelkäsin etukäteen sitä, että täyttäisin 40, ja niinhän siinä kävi, että sattumoisin juuri sinä vuonna sairastuin reumaan ja sain ekat lukulasini. Nyt on menty kaksitehoilla jo useampi vuosi.

Äidilläni oli nivelreuma, ja siksi minullakin epäiltiin ensiksi sitä. Paikallisen terveyskeskuksemme silloin keikkalääkäri suhtautui vähätellen vaivoihini. Verikokeissa minulla oli ainoastaan trombosyyttien eli verihiutaleiden määrä koholla, reilusti yli 400. Kun kysyin tältä lääkäriltä, mitä se merkitsee, hän kohautti hartioitaan ja sanoi, että se voi merkitä montaa eri asiaa. Olin niin kipeä, etten pystynyt oikein edes kävelemään. Aamulla kesti ikuisuus, että pääsin sängystä ylös. Kun olin aikani itkien vaatinut, lääkäri vastahakoisesti kirjoitti minulle lähetteen OYSin reumapolille - ei-kiireisenä.

Kun minulle selvisi, että lähete on ei-kiireinen, ja kesä lomakausineen oli edessä, menin yksityiselle lääkärille. Viiden minuutin vastaanotosta sai maksaa 70 euroa. Se kirpaisi. Lääkäri määräsi minulle kortisonikuurin, ja se hetkeksi helpottikin oloa. Kuitenkin kesän loppuun mennessä vaivat olivat palanneet ja pahentuneet, kun lopulta pääsin OYSin reumapolille. Siellä otettiin kunnon verikokeet, ja vaivaan löytyi selityskin - tavallaan: epäspesifi sidenkudosreumasairaus. Sillä ei siis ollut mitään tekemistä äidin nivelreuman kanssa. Sen kummempaa diagnoosia en ole sairauteeni näiden 11 vuoden aikana saanut. On viitteitä siitä ja tästä sairaudesta, mutta tällä nyt mennään. Tämäkin on sitä elämän epämääräisyyttä, minkä kanssa on vain elettävä.

Minulle tehtiin paljon erilaisia tutkimuksia. Sain yksilöllisesti muotoillun rannetuen, jonka kanssa nukuin varmaan pari vuotta. Ja paljon erilaisia lääkkeitä. Yhdessä vaiheessa käytössä oli jopa osteoporoosilääke (koska kortisoni oli vakinappina parin vuoden ajan) joka piti ottaa tiettyyn kellonaikaan tietyssä asennossa tiettynä päivänä. Ja joka maksoi aivan tolkuttomasti. Päätin ekan paketin jälkeen luopua siitä.

Yhden lääkekokeilun myötä minulle tuli sitkeä kuiva yskä, jonka vuoksi minusta otettiin keuhkokuva, ja kävi ilmi, että minulla on keuhkojen alaosassa fibroosi. Koska se oli ensimmäinen kuva keuhkoistani koskaan, ei ole varmaa, miten kauan fibroosi oli minulla ollut. Ja taas tutkittiin ja kuvattiin. Kammottavin kokemus on bronkoskopia eli keuhkotähystys. Minulla on herkkä oksennusrefleksi ja rauhoittavasta lääkkeestä (ja puudutuksesta) huolimatta tarvittiin kaksi hoitajaa pitelemään minua aloillaan, kun putkea tungettiin henkitorveeni.

Keuhkofibroosista ei minulla ole koskaan ollut oireita. Kun olimme Sequoian kansallispuistossa USA:ssa vuonna 2009, tunsin hengästyväni tavallista helpommin, mikä ehkä oli oire - puisto kun on aika korkealla vuoristossa, ja siellä ilma on ohuempaa. Toisaalta, silloin olin kaksi vuotta sairastettuani lihavimmillani, joten hengästyminen saattoi johtua myös siitä.

Parin vuoden ajan minulla oli kolmoislääkitys, johon kuului mm. kortisoni ja Mucomyst-yskänlääke. Sillä saatiin kuriin sekä keuhkofibroosi että reuma.

Minulla on jo kauan ollut lääkityksenä Oxiklorin ja vatsansuojalääke. Pidän vuosittain noin kuukauden mittaisen tauon lääkityksestä, ja sen kuukauden jälkeen huomaan, että lääke on tarpeellinen, koska alan olla aamuisin tavallista jäykempi. Pitkän aikaa ainoa näkyvä oire sairaudestani oli rystysissäni olevat synoviitit ja verikokeissa näkyvä kohonnut trombosiittien määrä.

Olen käynyt kahden vuoden välein kontrollissa OYS:n reumapoliklinikalla. Siinä yhteydessä tehdään myös puhalluskokeet keuhkofunktiolaboratoriossa. Tänä syksynä oli taas kontrolli, ja ilokseni sain tietää, että ensinnäkin sitkeästä yskästä huolimatta puhalluskokeet onnistuivat hyvin ja keuhkojen kapasiteetti on normaalin rajoissa. Mitään ritinää keuhkoista ei kuulu, eli fibroosista ei näy jälkeäkään. Vielä iloisempi uutinen on se, että trombosyyttilukemani on lopulta pudonnut normaalin sisälle. Synoviititkin ovat käsistäni parin vuoden sisällä hävinneet. Ainoa näkyvä oire on se, että vaikka käteni muuten ruskettuivat kesällä kivasti, rystyset pysyivät valkeina/punaisina.

Nyt koen olevani täysin terve nainen, ja olen sitä uskomattoman kiitollinen.

Laihduttamisen tuskaa

Kuten esittelytekstissäni Viisikymmentä ekaa vuotta totesin, olen elämäni aikana kokeillut jos jonkinlaista ihmedieettiä ja pilleriä, siitä huolimatta, että olen oikeastaan koko ajan tiennyt, etteivät ne toimi. Mutta aina on pitänyt kuitenkin kokeilla. Jos se vaikka toimisikin. Ne kerrat, kun olen oikeasti saanut painon laskemaan, se on tapahtunut syömällä säännöllisesti.

Laihduttaminen on minulle tavallaan eräänlainen harrastus. Olen perehtynyt aineenvaihduntaan ja glykokeemiseen indeksiin ja rasvanpolttoon ja stressin vaikutuksiin ja ties mihin. Olenkin vitsaillut, että kunhan ja ennen kaikkea jos saan joskus painoa pudotettua, alan asiantuntijaksi ja kirjoitan kirjan tai ainakin perustan laihdutusblogin.

Tällä asiantuntemuksella pitäisi nimittäin kyllä laihtua. Tietoa on, tahdonvoimaa uupuu.

Suurimmat kompastuskiveni ovat napostelu ja herkuttelu. Erityisesti herkuttelu. Irtokarkit ovat kertakaikkisen vastustamattomia, ja toisaalta myös sipsit ja dippi, leffailtojemme ilo. Satunnainen herkuttelu ei tietenkään estä laihtumista, mutta kun sitä sattuu turhan usein, ja kun siihen yhdistää toisen helmasyntini napostelun, laihtumisen eteen nousee muuri.

Arkiruokani on terveellistä, en syö lihaa lainkaan ja lastaan lautasen puolilleen salaattia. Annokseni ovat perheessäni pienimpiä, ja roskaruokaa tulee syötyä aika harvoin. Olen joskus katsonut joidenkin reilusti ylipainoisten tuttavieni lautasilla olevaa kukkuraista ruokamäärää ja ajatellut, ettei ole ihme, että tuolla määrällä on ylipainoinen. Minä syön normaaleja, tai jopa normaaleja pienempiä annoksia, ja silti olen ylipainoinen.

Ruokani ei ole mitään huipputerveellistä höyrytettyä kukkakaalia, vaan käytän kermaa ja voita kohtuullisesti, ja paistan mustapapupihvini pannulla. Tykkään hyvästä ruuasta, ja koska painonpudotuksen pitäisi olla pysyvää, on järjetöntä perustaa ruokavaliota ruualle, joka ei maistu. Tiedän, että jos tosiaan pitäytyisin vain säännöllisissä aterioissa: aamulla puuroa voisilmällä, lounaaksi ruokaisa salaatti, välipalaksi hedelmää, päivälliseksi lautasmallin mukaan, ja iltapalaksi sokeritonta granolaa ja maustamatonta jugurttia, painoni putoaisi. Mutta ei, tylsä ja yksitoikkonen työ saa minut ramppaamaan jääkaapilla (tätä nykyä naposteluna on hapankorppu voimariinilla) ja deadlinen lähestyessä ja stressin lisääntyessä lohdutukseksi ja polttoaineeksi haetaan kaupasta iso säkki karkkia. Ja sitten on taas leffailta sipseineen ja dippeineen palkintona viikon aherruksesta. Työpäivien lomassa saattaa olla kokouspullapäiviä, jolloin istutaan ja kahvitellaan ja istutaan vähän lisää ja kahvitellaan pullan kera. Nykyisin usein on tarjolla onneksi myös hedelmiä.

Liikuntakärpänen on päässyt kivasti puraisemaan, ja nyt, kun olen ollut flunssan kourissa pari viikkoa jo, janoan päästä juoksemaan ja joogaamaan. Salille sentään jo uskaltauduin, yli kuukauden tauon jälkeen. Motivaation puutetta ei onneksi ole, vain ajanpuutetta, ja nyt tämä peevelin flunssa.
Alkukuusta liikunta sujui hyvin, kun kelitkin alkoivat lopulta viilentyä. Sain juostua kuudennen kymppini 17.8. Kaiken reissaamisen seurauksena työ kuitenkin kasautuvat, ja siksi reissujen välit menevät tiiviisti koneen ääressä istuen. Nyt olen vaihteeksi vapaalla, mutta sitkeä yskä estää liikkumisen.

Tilastotietoja

Seurattuani vahingossa hetken yleisurheilun EM-kisoja innostuin tutkimaan omia tilastojani. Minulla on käytössä puhelimen mukana tullut Samsung Health -sovellus sekä Polar Loopin sovellus. Lisäksi sain älyhenkivakuutuksen mukana Wellmo-sovelluksen.

Samsung Health on siitä näppärä, että se mittaa ihan itsekseen, eli automaattisesti, jos kävelen tai juoksen yli 10 minuuttia. Niinpä päivittäiset koirankusetuslenkitkin kirjautuvat ylös, vaikken niitä muutoin noteeraa. Juoksulenkit olen pyrkinyt erikseen mittaamaan. Samsungissani on huono GPS (sanoi eräs alan asiantuntija), ja siksi mitta ei aina pidä paikkansa. Se esimerkiksi väitti, että Naisten kymppi oli yli 13 km. Luotan kuitenkin enemmän Naisten Kymppi -organisaation mittalaitteisiin kuin omaan sekopäiseen Samsungiini tässä asiassa.

Joka tapauksessa Samsungini kertoo, että toukokuussa juoksin yhteensä yli 70 km, 10 tuntia ja 37 minuuttia, 13 eri lenkkiä, joista kaksi oli kymppejä. Huhtikuussa, jolloin juoksukausi täällä Padasjoella alkoi, juoksin kolme lenkkiä, yhteensä 12 km, 1 h 53 min. Kesäkuussa juoksin 9 lenkkiä, joista kaksi kymppiä, yhteensä 46 km ja 6 h 46 min. Heinäkuussa reissasimme paljon, ja lisäksi oli helleaalto, enkä päässyt kuin 8 kertaa lenkille, joista yksi oli se vajaa kymppi, ja yhteensä kilometrejä tuli 30,37 ja aikaa meni 4 h 29 min.

Talvikuukausina kävelin keskimäärin 22 tuntia kuussa, mutta kesällä käveleminen on ollut vähäisempää - koiran lenkit ovat helteellä olleet lyhyempiä. Pari pitempää vaellusta olen reissuilla tehnyt koiran kanssa.

Toukokuu oli myös Polar Loopin tilastojen mukaan aktiivisinta aikaa: keskiarvo kuukaudelle oli 164%. Kesäkuussa ka oli 139% ja heinäkuussa 121% - edelleen helteiden takia.

Minä olen syksyihminen, ja inhoan heinäkuuta. Kevät on ihan kivaa aikaa, mutta kesä - ja erityisesti heinäkuu - on minusta ihan kuollutta aikaa. Odotan aina syksyä innolla, ja syksyllä minulla on yleensä intoa ja tarmoa tehdä uusia juttuja. Otankin nyt syksyn tavoitteeksi a) juosta ne loput viisi kymppiä, jotta saan kymmenen kymppiä tälle vuodelle ja b) saavuttaa samanlaisia prosenttimääriä, kuin keväällä Loopissani.

Tällä viikolla olen isäni luona Padasjoella, ja helteestä huolimatta - okei, sehän hellittää iltaisin jo tähän aikaan vuodesta, onneksi - olen juossut tavallisen 3,5 km:n lenkin nyt molempina iltoina. Jatkan samaa tahtia.

Painonpudotusprojekti on kokenut takaiskun kesän aikana: reissussa tulee mussutettua kaikenlaista herkkua ja se on jäänyt reissujen välilläkin päälle. Nyt on taas meneillään ryhtiliike, jonka tueksi sorruin ostamaan Tonalin-kapseleita. Ostin kuitenkin hätäpäissäni myös hätävarasuklaapatukan evääksi tänne isäni luo, jos stressi pääsee yllättämään. Tonalinin lisäksi ostin probiootteja, joita olen jo pitempään suunnitellut ostavani. Joudun syömään lääkkeitä perussairauteni reuman ja työperäisen niska-hartiaseudun jumitusten vuoksi, ja ajattelin, että probioottikuuri silloin tällöin edesauttaa suolen terveenä pysymistä. Ja siis ruuansulatusta ja aineenvaihduntaa ja mitänäitäon.

Menopaussi menossa

Kunnon keskivertokansalaisena minulla on meneillään vaihdevuodet ("Menopaussi on suomalaisella naisella keskimäärin 51 vuoden iässä [--]", Duodecim terveyskirjasto) Hirvittävän kivuliaiden kuukautisten ja mahdollisen adenomyoosin vuoksi minulle asennettiin Mirena-hormonikierukka syksyllä 2011. Sain sen ilmaiseksi, kun suostuin "gyneproffan" opetusvälineeksi. Erikoistuva lääkäriopiskelija asensi sen, ja se asentaminen sattui ihan hirveästi (on pakko lisätä, ettei se varmastikaan johtunut siitä, että kyse oli opiskelijasta, hän on varmasti varovaisempi kuin vanhempi gynekologi olisi ollut: minulla vain sattuu olemaan herkkä kohtu). Niinpä odotin kauhulla kierukan poisto-operaatiota, jonka piti olla vuonna 2016.

Keväällä 2016 satuin kuitenkin olemaan töissä ja työterveyshuollon piirissä, ja lyhyestä työsuhteesta huolimatta pääsin ihan oikean gynekologin vastaanotolle. Tämä ihana alansa ammattilainen tiesi kertoa, ettei Mirenaa tarvitsekaan poistaa vielä, vaan sitä voi pitää vielä pari vuotta. Ultralla alapäätäni tutkiessaan hän myös huudahti: "Voi, miten surkeat munasarjat! Ei näillä evää vauvoja tehdä." Otin sen kohteliaisuutena. Ja olin tietysti helpottunut: kaksi vuotta armonaikaa.

Tänä vuonna sitten oli pakko lopulta tehdä asialle jotain, ja varasin ajan omalääkärilleni tänne meidän omaan kunnalliseen terveyskeskukseen. Meillä on aivan ihana omalääkäri, ja omalääkärisysteemihän on ihan mahtava, kun tämäkin on hoitanut koko perhettä jo vuosikausia. Ihana omalääkärini sitten kurkkasi kohdunsuuhun ja havaitsi siellä polyypin, mutta ei kierukansarvia. Hän yritti siirtää polyyppia, mutta se sattui niin, että oli pakko jättää sikseen, ja kirjoitti lähetteen OYSin naistentautien poliklinikalle. Ihan niin kuin olin toivonutkin.

Sain ajan poliklinikalta sopivasti pari päivää Naisten Kympin jälkeen (ettei tarvinnut pelätä operaation vaarantavan juoksua). Jo kutsussa annettiin ohjeet anestesiaa varten, ja niinhän siinä kävi, ettei gynekologikaan saanut paremmista välineistään huolimatta polyyppia irti, ja minut piti nukuttaa.

Kuten olen sanonutkin, yöunet ja nukkuminen yleensä on minulle tärkeää, joten yksi tämän kesän kohokohdista on se, kun anestesiahoitaja ruiskutti aineet suoneeni, sanoi: "Hyvää yötä", ja minä sammuin kuin saunalyhty. Moisia aineita kun saisi kotikäyttöönkin!

Jälkeenpäin gyne kertoi, että kierukka oli pitänyt kaivella niin syvältä, ettei sitä olisi mitenkään voitu hoitaa ilman anestesiaa. Ettei se johtunutkaan vain minun yliherkästä kohdustani. Siinä sitten tajusin, että nythän sitten voi tulla taas kuukautiset - ja ne hirvittävät kuukautiskivut. Pyysin lääkäriä uusimaan Litalgin-reseptin, koska se toimii parhaiten kuukautiskipuihin. Englanniksi kuukautiskivusta käytetäänkin termiä "cramps", eli krampit, ja supistuksiahan ne muistuttavatkin. Litalgin on tarkoitettu juuri kramppityyppisiin kipuihin. Yksi ystäväni sai sitä aikoinaan jännittyneen vatsan hoitoon. Suosittelen.

Operaatiosta on nyt pari kuukautta, eikä vielä ole tarvinnut turvautua Litalginiin. Rasti seinään ja peukut pystyyn, että loputkin munasarjoista ovat surkastuneet pois, eikä tarvitse enää välittää kuukautisvaivoista. Hormonikierukkaa voin myös suositella kaikille kivuliaista kuukautisista kärsiville. Kuukautiset niukkenivat lähes olemattomiin, mutta taas toisaalta niukkaa vuotoa saattoi tulla viikkotolkulla peräkkäin. Viime vuosina sitä tuli tuskin lainkaan. Yhä edelleen minulla on tosi niukkaa vuotoa välillä.

Ainoa, mikä nyt vaivaa, on kuumat aallot, mutta se on onneksi toistaiseksi niin vähäinen vaiva, että kärsin sen mielelläni. Minulle kuumia aaltoja tulee lähinnä öisin. Aallot ovatkin yksi syy siihen, miksi lopetin alkoholin käytön: alkoholi kun lisää niitä.

Kuumiin aaltoihin suositellaan soijavalmisteita, mutta toisaalta taas niitä ei suositella, jos on taipumusta rintasyöpään. Äitini kuoli neljä vuotta sitten rintasyöpään ja tädiltäni on leikattu rintasyöpä. Niinpä taidan vain tyytyä kärsimään aaltoni, enkä ota riskiä. En välttele soijaa, syön esimerkiksi soijajugurttia ja soijarouhetta ja joskus tofua, mutta en aio hankkia mitään pillereitä.

Minulle vaihdevuodet ovat tervetulleet. Kärsin jo nuorena kovista kuukautiskivuista, ja uudestaan nelikymppisenä. (Biologisen) naisen elämä on yhtä kuukautis- ja hiivatulehduskiertoa, muista vaivoista puhumattakaan. Jospa näin vanhana pääsisi edes siinä tasa-arvoiseksi miehen kanssa, ja saisi keskittyä vain vanhuudenvaivoihin (ja niiden ennaltaehkäisyyn).

Naisten Kymppi

Tavoitteeni tälle vuodelle on siis juosta kymppi, ja pitkäaikainen haaveeni on ollut juosta Naisten Kymppi. Koska tätä hetkeä parempaa ajankohtaa ei ole, ilmoittauduin Kympille 12.2.2018.

Olen tällä hetkellä ehkä elämäni parhaassa kunnossa, ja koska minulla on autoimmuunisairaus (reuma), joka voi periaatteessa koska tahansa aktivoitua, on tämä kevät ihan erinomaisen hyvä aika toteuttaa haaveensa. Jos ei nyt, niin koskas sitten?

Minä en juokse talvella, koska meilläpäin Kempeleessä on aina liukasta ja koska kärsin kovasta hampaiden vihlonnasta. Niinpä juoksukausi on aika lyhyt, ja valitettavasti toukokuun lopussa juostava Kymppi on minun kannaltani vähän turhan aikaisin keväällä. Toisaalta taas olen viimeisen talven aikana liikkunut enemmän kuin koskaan - kiitos nastalenkkareiden ja 50-vuotislahjaksi saamani Polar Loopin.

Tällä sivulla seuraan harjoitteluani Naisten Kympille.

2.4.2018

Kahdeksan viikkoa Naisten Kymppiin: Heitin ekan kymmenen kilometrin lenkkini sauvakävellen toissapäivänä. Tarkoituksena olis nyt tehdä se noin kympin lenkki kerran viikossa, aluksi sauvakävellen ja sitten kun keli sallii, juosten.

Kävelen koiran kanssa 20-30 minuutin lenkkejä yleensä pari kertaa päivässä. Viime aikoina olen ottanut mukaan intervallitreeniä, eli vedän kolmen minuutin spurtteja täysiä kävellen kolme kertaa lenkin aikana, osittain koiran rytmiin sopeuttaen - toisin sanoen, kunhan koira on tehnyt tarpeensa. Lisäksi sauvakävelen kohteeseen aina kun sellainen sattuu sopivan matkan päähän.

Yksi sopivan matkan päässä oleva kohde on Mielipaikka, joogastudio, jossa käyn kerran viikossa 75 minuutin yinjoogassa. Se on ihanaa. Siitä olen pitänyt kiinni tiukoissakin tilanteissa, ja aion yhä pitää. Haluaisin käydä useamminkin, mutta aika ei vaan riitä.

Joogan ja lenkkeilyn lisäksi käyn kuntosalilla, periaatteessa kerran viikossa, ja useamminkin kävisin, jos ehtisin. Kuntosalilla olen nyt ottanut tavaksi, että keskityn eri kerroilla jalkoihin ja ylävartaloon. Joka kerta teen jonkin verran molempia: mulla selkä sanoo seis, jos en yhtään treenaa sitä, mutta jalkapäivänä teen yläosalla vain "perustreenin".

Tulin myös hankkineeksi kymmenen kerran kortin uimahallille, mutta enpä ole ehtinyt sinne vasta kuin kerran.

Mulla ei treenaaminen ole motivaatiosta kiinni, vaan treenaisin mieluusti, jos vaan töiltäni ehtisin.

Hölkkälähdössä Naisten Kympillä tavoiteaika on 1 h 30 min. Sauvakävelin 10,17 km toissapäivänä aikaan 1 h 40 min, joten tuo puolitoista tuntia on ihan doable. Nyt just ongelmana on se, että kankkua juilii: vasen lonkka on aivan jumissa ja kipeä. Koin tämän saman tammikuun alussa, eli kolme kuukautta sitten, kun olimme muutaman päivän Saariselällä ja tulin lenkittäneeksi koiraa tunturin rinteellä (ja vähän sen huipulla), jolloin tuli jaloille tavallista rankempaa treeniä. Toivon, että tämä on vaan lihasjumi, joka lähtee venytyksillä ja hieronnalla ja lääkkeillä (kuten viimeksi), eikä takana ole mitään kulumaa tms. Eniten tässä nyt pelottaa se, ettei kroppa kestä.

21.4.2018

Viisi viikkoa kymppiin. Kankku tokeni, ja heitin seuraavana sunnuntaina toisen kympin sauvakävellen. No, vähän alle kympin, ja vähän hitaammin kuin tuon ekan lenkin. Hyvin meni.

Kolmas lenkki menikin sitten huonommin: tiet alkoivat olla sulia, joten uskaltauduin vaihtamaan nastalenkkarit juoksukenkiin. Big mistake. Kävelin ensiksi koiran kanssa pari kilometrin lenkin, ja vaihdoin sitten koiran sauvoihin ja lähdin jatkamaan matkaa. Pari kilometriä käveltyäni huomasin, että jalkapohjassa oli rakko tuloillaan. Oli pakko kääntyä takaisin. Kymppi typistyi neljään kilometriin.

Nyt olen isäni luona Padasjoella, ja olin jo suunnittellutkin, että aloitan juoksukauden täällä, koska täällä tiet ovat sulia ja hiekatkin on jo harjattu pois. Nyt olen juossut kaksi 3,5 km:n lenkkiä, ja hyvältähän se tuntui.

5.7.2018

Jo kuusi viikkoa kympistä, ja neljä kymppiä takana. Tarkoitus oli juosta viideskin kymppi ennen lomamatkaa, jolta palasimme toissapäivänä, mutta en sitten muilta kiireiltäni ehtinyt. Nyt harkitsen sitä huomiselle. Ensimmäisen kympin juoksin 17.5. kotimaisemissa, ja seuraava olikin sitten se Naisten kymppi Helsingissä. Molemmat sujuivat helposti. Kolmas kymppi sujahti yhtä helposti, mutta neljäs kymppi, jonka juoksin illalla työpäivän jälkeen, olikin sitten raskaampi. Alkoi selvästi kunto jo lopahtaa, kun oli ensiksi päivän porhaltanut menemään ja tehnyt töitä.

Hankin muuten uudet lenkkarit heti vapun jälkeen, ja niillä juoksu on sujunut kuin tanssi.

17.7.2018

Kaikenlaiset lomaset (meillä ei ole kunnon lomaa, on vaan lomasia) eli reissut ja kaamea helleaalto estävät edelleen sen viiden kympin juoksemisen. Olenkin tehnyt vain pikkulenkkejä iltaisin, kun viilenee: 6.7. juoksin 4 km - ajatuksena oli juosta se kymppi, mutta en sitten helteessä jaksanut. Sitten olimme lomasella Kuhmossa, ja sieltä palattuamme juoksin 12.7. 3,43 km ja saman lenkin 15.7. Juoksu tuntuu ihan kivalta, ja joka kerta jalata olisivat kantaneet pidemmänkin matkan, mutta kun tien päälle pääsee vasta puoli kymmenen aikaan, niin ei viitsi kovin pitkää lenkkiä juosta, ettei yöuni mene ihan höpöksi.

Helteestä ja reissaamisesta huolimatta pyrin saamaan joka päivä yli 100 % Looppini mittariin. Viikolla 26, josta loppuosa talsittiin Lontoon katuja, keskiarvo oli 149 %, seuraavalla viikolla, josta alkuosa oltiin Brightonissa ja loppuosa Kuhmossa, ka oli 135 %, eikä yhtään alle sadan prosentin päivää, ja viime viikollakin ka oli 135 %, vaikka olikin alle satasen päiviä, Nyt on paiskittava töitä - eli istuttava paikallaan ja naputettava - ja lämpötila ulkona on 31,8°, joten voi tällä viikolla kyllä jäädä liikkumiset vähemmälle. Odotan kieli pitkällä sateita, joita luontokin jo kiivaasti kaipailee, jotta pääsisin sille viidennelle kympin lenkille lopultakin. Viimeksi näin kuivaa ja kuumaa on ollut kesällä 2006. Muistan sen hyvin, kun maasto oli kaikkialla ihan ruskeaa.

2.8.2018 Nuorgam

...ja ensimmäinen päivä, kun on alle +20. Vajaa kaksi viikkoa sitten, 22.7.  (Leenanpäivänä) satoi pitkästä aikaa, ja heti sen lakattua säntäsin lenkille. Se oli iltaa, joten olin jo päivän vouhotuksista väsynyt, enkä jaksanut juosta kuin hiukan alle 9 km, mutta laskettakoon se silti viidenneksi kympiksi. Viime viikko meni helteen ja työkiireiden vuoksi niin, että Loopini keskiarvo oli 94 %, mikä harmittaa. Mutta kuka jaksaa kolmenkymmenen asteen paahteessa liikkua? Se on sanottava, että tänä kesänä olen uinut enemmän kuin koskaan sitten lapsuusaikojen. Täälläkin Nuogamissa olen iloisesti polskutellut Tenojoessa, mitä en muista koskaan aiemmin tehneeni (olen rampannut täällä jo runsaat parikymmentä vuotta kesäisin, viime vuosina vähän harvemmin). Ensi viikolla olen isäni luona Padasjoella, jossa juoksen päivittäin 3,5 km lenkin saadakseni Loopin prosentit täyteen.

Päätän Naisten Kymppi -seurannan tähän. Tarkoitus on tällä juoksukaudella (ennen lumia siis) saada vielä toiset viisi kymppiä juostua.

P.S. Päivitys lokakuulta: sain juostua yhteensä seitsemän kymppiä. Kesän hellekauden jälkeen iski sitkeä yskä, joka esti juoksemisen. Nyt alkaa olla jo niin kylmä, etten enää taida edes yrittää kymppejä. Keskityn talven ajan peruskunnon kohentamiseen uiden, tanssien ja kuntosalilla.

Viisikymmentä ekaa vuotta

LIIKUNTA

Täytin viime vuonna viisikymmentä ja löysin lopultakin liikunnan ilon elämääni.

Liikunta ei kuulunut lapsuudenperheeni arkeen. Meillä oli aina omakotitalo, jossa riitti kaikenlaista hommaa, ja isä teki ruumiillista työtä. Mitään tarvetta liikuntaharrastuksille ei ollut. Niinpä sellaista ei asettunut minunkaan elämääni.

Olin iso ja pitkä ja kömpelö, eikä satunnainen liikunta - koulussa tai jumppakerhoissa, joihin joskus yritin liittyä - sujunut koskaan sulavasti. Opin inhoamaan liikuntaa. Sain jopa ehdot liikunnasta lukiossa.

Aikuisiällä olen pitänyt tanssista ja yrittänyt moneen kertaa tehdä liikunnasta osan arkeani, jo ihan painonhallinnankin takia. Olen käynyt erilaisissa tanssiryhmissä, ja jopa opettanut itämaista tanssia silloin, kun se oli muotia. Ennen kuopuksen syntymää opettelin juoksemaan lyhyitä lenkkejä, mutta sitten tuli loppuraskaus ja synnytys ja muutto paikkaan, jossa ei voinut noin vain lenkkeilläkään enää. Ja siihen se jäi.

Seuraavan kerran aloitin juoksuharrastuksen täyttäessäni 40: pyysin syntymäpäivälahjaksi juoksukenkiä, jotka sitten saamillani lahjakorteilla ostinkin.
Ja sitten sairastuin reumaan (ja lihoin 20 kiloa).

Nyt olen useamman vuoden pinnistellyt opetellakseni juoksemaan. Siitä olen raportoinut toisen blogini sivulla Sohvaperunamuusista pantteriksi. Nyt juoksu jotenkuten onnistuu. Tavoitteeni on juosta kymmenen kilometriä putkeen. Olen edennyt askelin (pun intended). Ekat juoksukengät (Niken Pegasus) saivat pari vuotta pölyttyä kaapissa, mutta viime keväänä ne jo siirtyivät täysin palvelleilleina (viime vuodet koiran ulkoilutuskenkinä) ajasta ikuisuuteen. Tilalla on nyt hulluilta päiviltä hankitut Adidakset. Kunnon urheilurintsikoiden hankkiminen oli iso askel: hankin itselleni maaliskuussa 2014 tuntemattoman Anita-merkin Extreme Comfort sporttiliivit, ja voin totisesti suositella niitä.

Toinen ennen kuopuksen syntymää aloitettu harrastus, jonka löysin viime vuonna uudestaan, on jooga. Olen toki tässä välissäkin käynyt joogailemassa silloin tällöin, mutta minulla oli iso kynnys lähteä uudestaan joogaamaan. Käytin tekosyynä sitä, että olen niin nirso opettajan suhteen, mutta ehkä suurempi syy kuitenkin on se, että olen niin kankea ja kömpelö. Jooga on kuitenkin sellainen laji, että siinä sulkeudutaan hyvin vahvasti itseen: siinä ei juuri tule katsottua edes muita, eikä voi vertailla, ja kaikki tekevät asanansa niin kuin osaavat ja voivat.

Satsasin syksyllä itseeni ja toteutin haaveni joogaretriitistä. Kyseessä oli viikonlopun mittainen kurssi Mikkelissä, Anttolanhovissa. Siellä tutustuin yinjoogaan, jota on olen nyt syksyn ja talven ajan harrastanut lähellä olevassa joogastudio Mielipaikassa. Minun pitäisi yrittää panostaa enemmän voimaan, koska kaikenlainen voimajoogailu tuntuu olevan liian vaikeaa. Lisäksi olen havainnut, että taivutukset eteenpäin ovat minulle erityisen vaikeita. No, siinäpä kehittämisen kohteita.

RAVINTO

Liikunta ei riitä laihtumiseen. Kymmenen vuotta sitten laihdutin karppaamalla (se ei vielä silloin ollut muotia) kahdeksan kiloa, mutta sitten sairastuin reumaan. Olen miettinyt, saattoiko karppaus laukaista reuman oireilun - sehän on aika rajua, mutta ehkä kyse kuitenkin oli sattumasta. Reuman myötä painoni nousi parikymmentä kiloa: painoin painavimmillani enemmän kuin lähtiessäni synnyttämään kuopustani. Koska en edelleenkään kehtaa sanoa kilomääriä ääneen, sanon, että painoindeksini oli melkein 34.

Sittemmin olen saanut pudotettua painoa, vähitellen, kymmenen vuoden aikana, niin, että painoindeksini on nyt 29,54 - siis juuri "lievän lihavuuden" sisärajalla. Normaalipainoa en havittelekaan, olen aina ollut kokoani painavampi, mutta haluaisin päästä sinne normaalipainon rajamaille, eli BMI 25:n tienoille. Tämän laskurin mukaan, siis: http://www.bmi.fi/

Olen kokeillut kaikenlaista litkudieettiä, pilleriä ja pätkäpaastoa, mutta ainoa, joka todella toimii, on säännöllinen ateriarytmi. Se on hidasta ja ankeaa, varsinkin tällaiselle naposteluun taipuvaiselle. Välillä päivärytmini on aivan sekava, ja on todella vaikea pitää säännöllisistä aterioista kiinni. Usein joudun kuittaamaan lounaan voileivällä. Yllättäen iltapalan syönti on minulla ollut hyvin merkittävä muutos.

Innostuin syksyllä (syksyisin aina innostun, samoin alkuvuodesta, kuten nyt) Pertti Mustajoen opeista, ja nyt kannatan vahvasti lautasmallia ja kalorien laimentamista. Pyrin aina siihen, että puolet lautasestani on täytetty salaatilla tai muulla erittäin vähäkalorisella. Se tosin vaatii aina sen, että Joku tekee sen salaatin. Ja että Joku muistaa ostaa salaattia. Ei ihan helppoa sekään aina.

HENKISYYS

Pari vuotta sitten tulin työni puolesta lukeneeksi self help -oppaita, ja kiinnostuin meditoinnista. Minulla oli nukahtamis- ja nukkumisvaikeuksia, ja ryhdyin niitä helpottaakseni joogaamaan ja meditoimaan iltaisin juuri ennen nukkumaanmenoa. Ja se toimikin: tehtyäni rauhallisen jooga- ja meditointiharjoituksen sammuin kuin saunalyhty ja nukuin hyvin aamuun asti. Tässä iässä hyvät yöunet ovat aivan ihmeen tärkeä osa elämää.

Nykyisin joogailen ja meditoin nukahtaakseni enää satunnaisesti, ja monesti iltaisin unihygieniakin pääsee unohtumaan, kun selailen somea puhelimesta. Olen selvästi jollain lailla riippuvainen siitä. Olen kuitenkin nukahtanut ja nukkunut pääosin ihan hyvin.

Yöunien merkityksestä kertoo myös se, että lopetin tässä muutama kuukausi sitten alkoholin käytön ihan kokonaan: huomasin, että pienikin määrä alkoholia pilaa yöuneni. Aikasemmin tuli otettua usein iltaisin joko saunaolut tai -siideri, tai lasillinen tai pari viiniä iltaisin. Sekin väheni parin viime vuoden aikana jo niin, että vuoden vaihteessa tulin siihen tulokseen, että turhapa sitä on juoda ollenkaan. Enhän minä sitä mihinkään tarvitse.

The only way is...

Täytin viime vuonna 50, ja tapanani on kokea ikäkriisejä tasakymmeninä. Olen pitkäikäisestä suvusta, joten voin uskotella, että olen nyt elämäni puolivälissä. Joka tapauksessa 50 on merkkipaalu. jolloin on hyvä tarkastella elämäänsä - erityisesti sitä, mitä on edessä.

Kun nelikymppinen aikoinaan lähestyi, tulin vuodattaneeksi tutulle kuusikymppiselle ikäkriisiäni, ja tämä viisas mies lohdutti, että niin se menee, nelikymppisestä elämä menee alaspäin kuin lehmän häntä, mutta kuusikymppisenä sitten helpottaa. Päättelin, että ilmeisesti kuusikymppisenä tulee pohja vastaan.

Ja niinhän se meni: samana vuonna, kun täytin 40, sain elämäni ensimmäiset silmälasit ja sairastuin reumaan.

Nelikymppisenä luin naistenlehdistä juttuja viisikymppisistä naisista, jotka olisvat "sinut itsensä kanssa" ja "kamalan tyytyväisiä omaan kehoonsa". Kelasin kateellisena, että tuota minäkin haluan. No, niin ei käynyt. En edelleenkään ole sinut itseni kanssa, enkä voi sietää peilikuvaani. Olen edelleen paksu ja kömpelö, ja jotenkin tyhmän ja tylsän näköinen. Puhumattakaan siitä, miten törpösti usein käyttäydyn: mokailen ja noloilen jatkuvasti. Useimmiten en oikein edes välitä sanoa sanottavaani, kun tuntuu, että se on ihan tyhmää ja typerää. Ja jos joskus onnistun, saati jos joku kehaisee (tai edes mainitsee), olen hurjan iloinen. Useimmiten kuitenkin sanoa pamautan jotain tyhmää ja jälkeenpäin hävettää ja nolottaa.

Tunnen itseni edelleen noloksi ja kömpelöksi teiniksi.

Olenhan minä kaikenlaista oppinut näinä vuosina, ja onnistumisiakin on tullut. Aika monta kertaa on tullut sanottua jotain relevanttiakin (politiikassa) ja tehtyä kaikenlaista hienoa (kuten lapset).

Nyt yritän opetella hyväksymään vaillinaisuuteni ja elämän epämääräisyyden. Olen oppinut myös sen, että ihminen voi muuttua, jos haluaa, ja olen onnistunutkin muuttamaan itseäni monella eri tavalla. Minun on opittava hyväksymään kuitenkin myös se, ettei "mopolla mahottomia", eli että ihan kaikkea ei vain voi muuttaa - edes itsessään.