Juoksemaan, nimittäin. Tiet ovat sulana, ja hiekotushiekkoja keräillään pois. Eilen ohitseni juoksi lenkkeilijä, ja katselin hänen menoaan: teki mieli lähteä juoksemaan. Perinteisesti en ole juossut ennen kuin hiekat on kerätty pois, koska inhoan sitä jalkojen alla pyörivää soraa. Mutta nyt on niin kova työsuma ja ahdistava kiire - tähänkään blogipäivitykseen ei oikeasti olisi aikaa, mutta on nyt pakko purkaa - että pieni pikainen lenkki maistuisi.
Vetäisin vajaa viikko sitten lipat kotipihalla, kun palasimme pääsiäisreissulta Lapista. Mätkähdin häntäluulleni, ja persvärkki on edelleen kipeänä. Pehvaa alkaa särkeä kävellessä, mutta en usko, että häntäluu olisi murtunut. Tai voihan se olla, kuka tietää. Mutta jotenkin tuntuu, että juokseminen voisi sopiakin paremmin kuin tönkömpi tepastelu.
Juoksemaan, juoksemaan. Jospa sitä voisikin alkaa jo sanoa juoksemiseksi.
Paino on taas lähtenyt putoamaan. Ehkä. Cambridge-valmentajani kyllästyi tekosyihini ja käski pudottaa pari kiloa kuukaudessa. Kahden viikon kuluttua on punnitus, ja nyt on tämä helvetin työsuma taas. Jos nyt ottaisi haasteena sen. Että stressistä ja ahdistuksesta huolimatta pudotan ne kaksi. Perkele.
