Höllennys, vihdoinkin!

Vapaa viikonloppu, lopultakin. Siis oikeasti vapaa, eikä vain johonkin tiettyyn tekemiseen - kuten matkustamiseen - tarkoitettu. Lisäksi olen onnistunut pitämään tulevat viikot töiden suhteen keveänä niin, että voin pitää illat vapaina. Minulla on opintoja tehtävänä, joten sitäkin varten on pidettävä vapaata.

Joo, nyt nämä työt on siis tehty. Nyt on sitku.

Kunnonkohotusprojekti etenee seuraavasti: Auttoisissa kävelin niitä 3,5 km:n lenkkejä, kunnes tuli tuuliset päivät, jolloin en kävellyt lenkkiäni. Kotiin palattuani olen lähes joka toinen päivä päässyt kävelemään, paitsi nyt ihan viime päivinä. Tänään aion siivota ja mennä salille, joten lenkki jää taas huomiselle.

Ruokavalion suhteen tein sellaisen suunnitelman, etten kieltäydy herkuista, mutta yritän juoda mahdollisimman paljon vettä ja opettelen pureksimaan ruokani paremmin. Se liittyy Pertti Mustajoen taannoiseen blogikirjoitukseen, jossa hän laski, että suupalaa pitää pureskella 15 kertaa. Minäkin ahmin aina ruokani. On tosi vaikea muistaa pureskella riittävän monta kertaa. Nyt opettelen. Ja samalla opettelen sitä vedenjuontia. Olen syönyt lähes pelkästään keittoja, leipää ja karkkia viime viikkoina.

Eilen ostin salaattitarpeet ja heitin pilalle menneet pois ruokahävikkiä kiroten. Huomasin, että valmiiksi silputtu salaatti pussissa maksaa yhtä paljon kuin se kokonainen salaattikerä. Valmiiksi silputussa on valmiiksi erilaisia salaatteja (eilen ostamassani on mm. babypinaattia), ja se on valmiiksi pesty, joten sen voi heittää suoraan kulhoon ja muut osaset päälle. Jos ostaa kokonaisen, saa vain yhtä salaattia, se pitää pestä ja silputa, ja osa siitä kuitenkin menee pilalle. Koska syön kuitenkin keittopainotteisesti saadakseni mahani kuntoon. Tästä se taas lähtee, jee!

Uusi vuosi ja vanha projektit

 Olen jatkanut 20 minuutin kunnonkohotuslenkkejäni täällä Auttoisissa isän luona käytännössä päivittäin loppiaisesta alkaen. Eilinen jäi välistä, koska se meni sukulaisvierailuissa. Vauhtia on niin, että pääsen sen 2 km jo 21 minuuttiin. Kävelen sitä 3,5 km:n lenkkiä, jota juoksen yleensä. Nyt on täällä etelässäkin lunta, joten juoksemisesta ei tule mitään. Eikä tulis muutenkaan: jo joulukuun alussa liukastuessa venäyttämäni nilkka oireilee edelleen.

Lähdin mukaan Muutos-valmennuksen Tehostarttiin, mutta eihän täällä isän luona mistään ruokavaliosta mitään tule. No, sentään tulee syötyä kohtuullisen säännöllisesti, ja voi olla, että joulun aikaan keräämäni lisäylikilot ovatkin pudonneet. Sen näkee sitten kotona. Isän vaa'an mukaan olen kilon kevyempi kuin tullessa. Muutenkin kaikki jumppaaminen ja muu on hankalaa, saati, että voisi jotain TRE-harjoituksia tehdä. Kunhan nyt edes kävelen, ja vähän venyttelen.

Ja töitäkin on järjettömästi, ettei mitään muuta oikein ehdi. Tässä minä sitkuttelen taas, että kunhan nämä työt on tehty, niin...

Laihdutuksen post mortem

Don't get me wrong, en ole aikeissa luovuttaa. Ajattelin vain tehdä pienen analyysin uuden vuoden uuden projektin (tai uusien projektien, pelkään) pohjaksi. Jenna Elfmanin hahmolla elokuvassa EDTV oli kohtaus, jossa hän ränttäsi, että voisi tehdä lopahtaneille suhteilleen ruumiinavauksia, post mortem. Siitä tämä tuli mieleen. 

Olen laihduttanut more or less teini-ikäisestä asti. En ollut nuorena mikään pullukka, vaan pikemminkin pitkä ja hoikka, mutta aina iso ja painava, en mikään siro keijukainen, siis. Moni sanoo vieläkin, ettei ylikilojani edes huomaa - ulkomuodon perusteella näytän aika normaalilta, mutta vaaka kertoo, että ylikiloja on aika tarkkaan 20. BMI on 31,3, eli olen "merkittävästi lihava". 

Jos nyt puretaan ihan vain tämän vuosituhannen tilannetta, niin 2006, kun olimme muuttaneet Kempeleeseen, innostuin karppaamisesta. Se ei vielä ollut mikään muoti-ilmiö, ja muistan, kun ystäväni taivasteli sitä, etten syö perunaa tai pastaa. Se vastaa nykyistä ketodieettiä: moni puhuu, että silloin karppaaminen oli rasvan syöntiä, mutta niitä samoja broilerinrintafileitä ja kasviksia mekin syötiin, kuin ketoilijat nykyään, ja turkkilaista jugurttia. Ongelmana oli ankara ummetus, mutta sain pudotettua jopa kahdeksan kiloa, ja keväällä 2007, kun täytin 40, painoin kivat 82 kg. 

Ja sitten sairastuin reumaan. Mitään todisteita siitä, että karppaaminen olisi vaikuttanut reuman puhkeamiseen ei mulla ole, mutta sen verran uskon synkronisiteettiin, etten pidä sitä ihan silkkana sattumana. Reumahan on autoimmuunisairaus, joten se oli minulla olemassa jo ennen oireita, ja on mahdollista, että karppauksen aiheuttama fyysinen rasitus sai sen puhkeamaan. Mene ja tiedä. Samasta syystä päätin viime keväänä jättää toisen paastokokeiluni kesken: tajusin, ettei kannata rasittaa elimistöä turhaan. Eka kokeilu osoitti, että pystyn siihen, toinen koe olisi ollut turha, koska paastosta ei ollut mitään hyötyä, varsinaisesti. 

Meni kaksi vuotta, ennen kuin lääkitys reumaani löytyi, ja sinä aikana söin kortisonia enkä kyennyt juuri liikkumaan, paitsi uimahallissa. Muistan vieläkin, miten mahtavaa oli, kun sain lämpimässä terapia-altaassa kämmeneni suoraksi sitä lätkää vasten, jonka avulla vesijumppasimme. Lihoin sinä aikana noin 20 kiloa, eli painoin pahimmillani 104 kg vielä vuonna 2012. Reuma antoi tekosyyn siirtyä kasvissyöjäksi 13 vuotta sitten. Olin halunnut sitä jo kauan - eettisistä ja ekologisista syistä - mutten vain ollut saanut aikaseksi. Osittain siksi, että puolisoni vastusti sitä, ja koska pienten lasten äitinä jouduin kuitenkin kokkaamaan perheelle ruokaa. Ekan vuoden (se oli uuden vuoden päätös) kokkasin erikseen, sitten lopetin, ja ilmoitin, että jos haluatte jotain muuta kuin kasvisruokaa, saatte tehdä itse. Perhe sopeutui. Ja nykyäänhän saa jo vaikka mitä "lihankorvikkeita". Etenen kohti vegaanisuutta, mutta se edistyy hitaasti, kun on se perhe. Jos eläisin yksin, olisin jo vegaani. 

Olen kokeillut laihduttamista kaikenlaisilla luontaisvalmisteilla ja Alli-lääkityksellä. Kokeilin pätkäpaastoa siten, että söin 8 tunnin aikana ja paastosin 16. Vähähiilarista. Kaalikeittoa. Sitä halvempaa pussikuuria ja nyt viimeksi Nutrilettiä. Parhaiten toimii se, kun syö säännöllisesti ja pitäytyy tarkasti ruokavaliossaan. Mutta auta armias, jos yhtään lipeää siitä. Sen nimittäin olen oppinut, että se one golden shot -teoria pitää paikkansa: kaikki keinot auttavat vain sen yhden kerran. Jos kokeilee toisen kerran, ei tapahdu mitään. Ehkä se johtuu siitä, ettei siinä ole enää uutuudenviehätystä, eikä se innosta pysymään tarkkana. Ja jos on kuukauden aikana saanut tikistettyä sen neljä kiloa pois, niin ne saa yhden viikonlopun aikana helposti takaisin, ihan yrittämättäkin. 

No, vuosien varrella olen saanut sen kymmenisen kiloa pois, ja taas muutaman kilon takaisin. Äidin saattohoito ja kuolema olivat tehokkaimmat laihdutuksen kannalta. En suosittele, tosin. Paino on jojoillut 92-97 kilon välillä. Joo, hiton painava. Kun kaksi vuotta sitten juoksin sen Naisten kympin, painoin 92. Nyt on painoa se 97, ja toukokuussa on edessä uusi kymppi. Nyrjähtänyt nilkka on edelleen kipeä ja tiet ovat hiton liukkaat. Ei nilkka eikä vauhti parane, ennen kuin teillä voi kävellä kunnolla. Olen lähdössä lähes kahdeksi viikoksi reissuun isän luo ja Keravalle, ja siellä pitäisi olla kohtuullisemmat kelit. Ehkäpä pääsen paremmin liikkumisen makuun. Syöminenkin on hallitumpaa, kun isän luona ei voi koko ajan rampata kaapilla. 

Tiedän nimittäin tarkkaan, mikä on juurisyynä sille, että en laihdu vaan lihon: tämä jatkuva turhauttava naputus saa mut napostelemaan koko ajan. Kun mulla on vapaapäivä, syön hyvin ja liikun: teen salaatin, käyn kävelyillä, keittelen hyviä keittoja, käyn salilla. Kun on työpäivä, ja varsinkin kiiretyöpäivinä, tulee naposteltua kaikenlaista epämääräistä. Jääkaapissa on kyllä naposteluporkkanoita ja minitomaatteja, mutta suklaata ja keksiä tekee mieli. Ja vapaapäiviä mulla on todella, todella harvoin.