Kuntolomasen jälkimainingeissa

Vietin pitkän viikonlopun Rokuan kylpylässä koirien ja siipan kanssa, ja voi pojat, tulipa treenattua. Jo perjantaina siipan hiihtolenkin jälkeen mentiin salille ja treenattiin 45 min ja sieltä suoraan kylpylään, jossa vesijumppasin puolisen tuntia. Lauantaina treenasin salilla vähän yli tunnin, sitten kävelytin koiria puolisentoista tuntia ja illalla taas kylpylässä vesijumppaa 45 min. Sunnuntaina taas tunti ja vartti salilla ja saman verran altaassa. Lyhyemmät kävelyretket, koska allasosasto meni niin aikaisin kiinni.

Tein nyt Vahva nainen: rasvanpoltto-ohjelmasta osiot 2A ja 2B toiseen kertaan. Ne ovat aika lyhyet, ja musta tuntuu, että ne ykkösosat oli jotenkin tehokkaammat. Kaipaisin ehkä vähän lisää. Olen miettinyt, että yhdistäisin niitä. Tai ehkä mulla ei ole tarpeeksi painoja. Olen kyllä pyrkinyt siihen, että se olisi ihan maksimissa.

Mulla on alaselkä nyt kipeänä, myös tuon ylettömän treenaamisen takia. Edelleen lonkka ja jalka kipeytyvät, jos nukun kyljelläni, ja olen joutunut ottamaan vahvan kipulääkkeen joka ilta. Rokualla oli tietenkin vähän huonompi sänky, myös. Tämä viikko on työn puolesta rennompi, joten toivon, että se nyt paranisi. Mulla on myös hierontalahjakortti, ja ajattelin käyttää sen nyt alaselän ja pakaroiden hierontaan, vaikka olin toivonut saavani käyttää sen rentouttavaan niska-hartiahierontaan.

Justusta on kova ikävä. Englanniksi sanotaan "pang" kun puhutaan kivusta, henkisestä tai muusta. Sellaisia "pangs of pain" tulee aina vähän väliä. Ihan kuin veitsellä iskettäisiin sisuksiin. Kun tultiin eilen kotiin, eikä täällä ollut kissaa vastassa, kuten aina on ollut. Justus tuli meille heti ekana kesänä, kun oltiin vuoden alussa muutettu, joten se on ikään kuin aina kuulunut tähän kotiin, ja nyt sitä ei enää ole. Täällä on kaikenlaista, mikä muistuttaa Justuksesta, alkaen siitä, että vessanpytyn vieressä on koko ajan ollut hiekkalaatikko, ja nyt sitä ei ole. Keittiössä on lipasto, joka laitettiin siihen, koska Justuksella piti olla paikka, missä syödä. Sen vieressä on palli, joka pantiin siihen, jotta Justus pääsisi hyppäämään paikalleen, kun se tuli vanhemmaksi. Mun työpöydän nurkalla on nyt käsilaukku, jota ennen en voinut pitää siitä, koska Justuksen oli päästävä hyppäämään mun sivupöytänä toimivalta pallilta työpöydälle, jossa oli yksi sen lukuisista pahvilaatikoista. Olohuoneessa kukkapöydän vieressä oli ennen aina Justuksen kantokoppa ja kori. Vaatehuoneen ovi pönkättiin raolleen, jotta Justus pääsi sinne nukkumaan. Se osasi itse avata mun vaatekaappini oven ja pujahtaa sinne nukkumaan. Samoin kuin tyttären vaatekaapin oven. Kaikki sen jemmat, joista sitä paniikissa etsittiin, ennen kuin lähdettiin pois kotoa. Ettei se ole missään suljetun oven takana. Pikkuhiljaa se alkaa hellittää. Ensimmäiset pari viikkoa oli yhtä itkemistä. Tiedänhän minä kokemuksesta, että ajan myötä tuska alkaa hellittää. Edelleen tosin tuntuu sisällä puristus, kun ajattelee äitiä. Se tuska ei varmaan hellitä koskaan. 

Ja ylipäätään se kissan ikävä. Toista Justusta ei ole, eikä kukaan voi sitä korvata, mutta kyllä mä haluan kissan. En voi elää ilman kissaa. Siippa sai mut taipumaan - taas kerran - ja lupaamaan, että voidaan harkita uuden koiranpennun ottamista noin vuoden kuluttua, jos Juuso on oppinut asiallisemmaksi. Tavallaan petasin sillä myös sitä, että voin ottaa löytökissan ensi talvena.

Mä olen hämmentynyt sen suhteen, mitä elämältä haluan ja mitä koen ja mitä tunnen. Toivon, että uusi työpaikka ja sitä myöten tuleva uudenlainen elämä vähän selkiyttäisi mun mieltäni. Ja ehkä sitten kokeilen sitä Rosen-terapiaa, mistä olen haaveillut.

Justus Syötteellä 20.8.2017

Helvetillinen helmikuu

Kuten näyttää tapana olevan, blogaan näin kuun alussa. Kuun loppu on usein työhärdelliä, kuten myös nyt.

Olipa muuten helvetillinen helmikuu. Ennen kaikkea siksi, että meidän rakas kissavanhus Justus sairastui ja jouduttiin nukuttamaan ikiuneen ystävänpäivänä. Tämä oli mun elämäni toistaiseksi toiseksi kovin menetys äidin kuoleman jälkeen. Kaikki muut ovat menneet vähän sivusta, eivät ole osuneet niin lähelle, kuin tämä pieni rakas, mun sylivauva, esikoispoika. Ikävä on kova. Rakas pikkuinen nukahti eläinsairaalassa ensin syliini, mutta havahtui hereille, kun hoitaja tuli hakemaan - kasvainta yritettiin vielä leikata pois - ja katsoi minua ja naukaisi, kuin olisi parkaissut "Äiti!" lähtiessään. Se puristaa mun sisintäni mun lopun ikäni, tiedän sen.

Tämä on yksi mun isoja ongelmiani: mulla on sielussani arpia, asioita, joita kadun ja joita en osaa antaa itselleni anteeksi. Siksikin olen sitä rosen-terapiaa harkinnut. Ajattelen, että jos voisin päästä sinuiksi tunteitteni kanssa, voisin ehkä osata antaa ne itselleni anteeksi.

Siinä sitten tuskissani tulin ottaneeksi liikaa töitä, ja loppukuu menikin niitä painaessa niin, etten ehtinyt juuri muuta ajattelemaan. Se oli ikään kuin tarkoituskin.

Myös meidän toinen rakas vanhus, koiramme Jesse, on tosi sairas. Minusta se pitäisi jo päästää kärsimyksistään, mutta puoliso hannaa vastaan. Koiralla on pitkävaikutteinen kipulääkitys, ja tarvittaessa annetaan lisää. Nyt olen jo ilmoittanut, että pitkiä autoreissuja ei sen kanssa enää tehdä, eli kevääksi suunnitellut reissut Jämsään ja Ivaloon saavat jäädä tekemättä, jos koira on yhä elossa. Jäljelle jää sitten enää juniorikoira Juuso, ja olen suunnitellut, että alkaisin juosta sen kanssa, kunhan juoksukelit alkavat.

Esseen sain tehtyä ja palautettua ja arvosana oli ihan hyvä, ja kaiken muun lisäksi olen saanut työpaikan, jossa aloitan pääsiäisen jälkeen. Pääsin osa-aikaiseksi S2-kouluttajaksi Ouluun, mikä on ollut mun tavoitteenikin.

Hyvinvointipuolella ei mene lujaa: olen lihonut, koska en ole yhtään ehtinyt huolehtimaan itsestäni. Ja koska stressi on ollut niin hirveä. Itse asiassa pelkään, että stressi on laukaissut mun vanhat taudit, ja nyt on oltava tosi tarkkana, etten ota enempää töitä ja lepään. Keskityn itseeni. Salilla olen sentään käynyt kerran viikossa ja olen saanut Vahva nainen: rasvanpoltto -ohjelman ykkösosan tehtyä. Eilen aloitin kakkososan, ja se tuntui tosi hyvältä. Samalla olen kuunnellut sen hormooneista kertovan kirjan jälkeen sellaista kuin Glukoosikumous (Jessie Inchauspé). Sitä kuunnellessani eilen tajusin, miksi mulla on niin huono olo: olen syönyt tosi huonosti viime aikoina. Lähinnä leipää ja karkkia.

Cambridge-valmennuksen sanoin irti. Mä en ole pystynyt tietenkään noudattamaan sen valmentajan ohjeita, ja jo viimeksi mua alkoi vähän tympiä, kun hän vaan heilutteli sitä hiirimattoa värikoodeineen ja numeroineen mun edessä, eikä tuntunut yhtään piittavan minusta. Ekalla varsinaisella tapaamisella hänellä oli harjoittelija mukana, mikä sekin otti päähän: kun on eka tapaaminen ja luodaan luottamuksellista valmennussuhdetta, niin ei silloin oteta harjoittelijaa mukaan. Tietenkään en kieltänyt, kun kerran olen kohtelias ja hyvätapainen ihminen, mutta näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt tietenkin sanoa. No, tämä irtisanominen kertoo siitä valmentajasta myös paljon. Kirjoitin hänelle pitkähkön sähköpostiviestin, jossa kerroin elämän heittäneen häränpyllyä ja ilmoitin jättäväni valmennuksen toistaiseksi ja hakevani sitten myöhemmin uuden valmentajan Oulusta, koska alan käydä siellä töissä, ja kiitin neuvoista ja pyysin laskuttamaan edellisen tapaamisen, jonka hän unohti laskuttaa. Sitten lähetin vielä WhatsApp-viestin kun tuli uudesta tapaamisesta muistutus, että huomasitko sähköpostin, peruin tapaamisen. Ja ainoa vastaus, joka on tullut, oli automaattivastaus, että tapaaminen on peruttu. Pitäkööt tunkkinsa, siis. Käydessäni Oulun Laihduttamossa ostamassa tuotteita vastassani oli mukava nainen, joka antoi korttinsa. Olen häneen yhteydessä sitten kun on se aika.

Nyt on aika laittaa oma ruokavalio kuntoon: syön nyt ensin jonkin aikaa normaaliruokaa, jotta olo paranee, ja siirryn sitten takaisin Cambridgelle, koska niitä ruokia mulla on vaikka kuinka.

Niin, lisäksi tässä 26 vuotta uskollisesti palvellut pesukone alkoi päästellä niin pahoja ääniä, että päätimme vihdoin vaihtaa sen: sekin itketti meitä, kun jouduimme jättämään sen Gigantin pihalle, ja sitten vielä vaihdettiin auto, kun sattui sopiva vaihdokas kohdalle. Että kaikenlaista on tosiaan ollut. Nyt toivon seesteistä maaliskuuta, mutta ennusmerkit eivät ole hyvät: pudotin tänään puhelimeni vessanpyttyyn. Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus lähteä viikonlopuksi Rokualle - se on vain parin tunnin matka, joten arvelemme Jessen kestävän kyllä sen. Odotan sitä kyllä innolla.

"Mikä vuosi!" "Kapteeni, on vasta helmikuu."