Oodi kylkiasennolle ja sananen joogailusta

 Olen silmittömän ihastunut tajuttoman asentoon, eli kylkiasentoon. Kylkiasentohan siis on tämä:

Kuva on ensiapuoppaasta: http://turvaopas.pelastustoimi.net/lyhyt-ensiapuopas/

Mun versiossani (jonka olen joogasta oppinut) alempi käsivarsi jää selän taakse, jolloin se ikäänkuin tukee lievää eteenpäinkallistusta, ja paino lonkassa asettuu enemmän etupuolelle kuin ihan suoraan lonkkaan (joka mulla siis on kipeä). Teen sen iltaisin joogasessioni lopuksi molemmin puolin, ja meinaan aina nukahtaa. Jostain syystä siinä asennossa kertyy sylkeä suuhun, mikä saa mut joka kerta havahtumaan. Mikä tietysti on luonnollista ja syy siihen, että tajuton ihminen pitää just siihen asentoon asettaa: jotta kaikki eritteet valuisivat ulos suusta, eivätkä jäisi tukehduttamaan kurkkuun. Mutta pointti on se, että asento on ainakin mulle todella rentouttava. Olen ajatellut, että jos joskus joutuisi pidätetyksi, eikä sellissä olisi kuin ohut patja, niin ainakin voisi rentoutua sen avulla. Mua kun ei ole vielä toistaiseksi pidätetty, niin en tiedä, mitä suomalaisissa selleissä on. 

Hmm. Pitäisikö lisätä se bucket listaan? Varmaankin on vielä aikaa, valitettavasti, tulla pidätetyksi vaikka elonkapinallisena, sitku. Meneeköhän mun elämäni hukkaan tässä odotellessa sitä? No, ei ehkä hukkaan, mutta...

Mitä joogaan tulee, niin mä aikalailla vaihtelen rutiinia, mutta yleensä siihen kuuluu selkärangan lämmitys, jotta pääsen selälleni makaamaan, ja useimpina iltoina aaltoilu. Molemmat asanat olen oppinut aikoinaan Haapajärvellä ihanalta iäkkäältä rouvalta, joka veti kansalaisopiston joogatunteja. Valitettavasti olen unohtanut hänen nimensä, eikä huolellisesti talteen laittamistani ohjeistakaan hänen nimeään löydy. Tarkoituksenani on tässä tehdä näistä liikkeistä videot, jotta ne jäävät myös jälkipolville.

Hiton Huawei

Armas Huaweini on heittäytynyt hankalaksi puhelimen uusimisen myötä: nyt sovellus ottaa jostain mistä lienee avaruusaalloista ja tärinöistä askelia, ja esimerkiksi tälle päivälle se on merkannut yli 40 000 askelta, vaikka rannekkeen mukaan niitä on kertynyt 13 970. Ensi keväänä on selvästikin aika päivittää pelit ja rensselit.

Iskias vaivaa ja juilii yhä. Kävin ultraäänitutkimuksessa, mutta ei sieltä lonkasta edelleenkään löytynyt mitään vikaa. Huomenna on soittoaika lääkärille, ja pyydän häneltä nyt lähetteen fysioterapeutille.

Mutta hyviäkin uutisia on: paino putosi pari kiloa, ja pääsin takaisin lähtölukemiin, kun se tuossa jo välillä uhkasi satasen rajaa, jota olen vannonut olevani ylittämäti enää koskaan. Nyt olen opetellut syömään säännöllisesti, ja katsotaan, mihin se nyt tässä vaiheessa riittää. Tälläkin viikolla on tullut syötyä kyllä kaikenlaista, mitä ei pitäisi, mutta sanotaan, että kohtuullisesti. Jos kykenen nyt kohtuullisuuteen, niin kyllä tämä tästä. Mulla on vakaa usko siihen, että kunhan se lähtee menemään, niin sitten se menee kuin juna.

Kävin tänään apteekista glukosamiinia, jonka kehutaan auttavan nivelrikkoon. Koirille me ainakin sitä syötetään. Mulla kun on todettu sekä polvissa että lonkissa nivelrikkoa, niin on tässä syytä sitä yrittää hoitaa ja ennaltaehkäistä lisärikkoa.

Iskias - lopullinen niitti?

Lonkkavaiva on nyt täsmentymässä iskiasvaivaksi. Lonkka kuvattiin, ja sieltä löytyi alkavaa nivelrikkoa, mutta ei niin, että se aiheuttaisi kipuja. Lisäksi (lääkärin mukaan) nivelrikko särkisi liikkuessa, ei sen jälkeen. Juokseminen sujui ihan hyvin, vaikka mulla on etenkin vasen jalka ollut jotenkin tunnoton, ja polveen välillä sattuu, mutta juostessa se kipu häviää. Juoksin isän luona kolme kertaa sen 3,5 km lenkin, ja kerran kahden kilometrin pyrähdyksen. Laskin, että tänä vuonna olen juossut 57,39 km, kun viime vuonna juoksin yli 160 km.

Kävin viime viikolla kävelyllä ystäväni kanssa, jota voi hyvällä syyllä sanoa selkävaivojen erityisasiantuntijaksi: hänellä selkävaiva meni niin pahaksi, että nyt selällä on titaania ja se on jäykistetty, ja kaiken lisäksi hän on koulutukseltaan sairaanhoitaja. Hän selitti minulle juurta jaksain iskiasvaivan olemuksen, ja tulin vakuuttuneeksi siitä, että iskiaksesta tässä on kyse. Tai välilevytyrästä tai jostakin sen kaltaisesta. Ensimmäinen juttu: painon on pudottava. Nyt en voi enää vitkuttaa sitä, on pakko ponnistella.

No more excuses.

Niin, kävi siinä myös ilmi, että luultavasti syy siihen, että jalkani olivat viime viikolla tavallista kipeämmät, oli se, että olin isän luona juossut asfaltilla. Iskiaskipu voi tuntua missä vain, ja se säteilee juuri alaraajoihin. Kovalla alustalla juokseminen ärsyttää sitä pullistelevaa välilevyä, ja pahentaa tilannetta. Niinpä meikäläiseltä loppui nyt juoksuaika - pianhan se olis päättynyt muutenkin, vaikka syksy on kyllä ollut yllättävän lämmin tähän asti. Nyt keskityn pudottamaan painoa ja parantelemaan selkääni ja lisäämään lihaskuntoa, jotta voin sitten keväällä juosta sen Kympin. Jalkoja särkee edelleen, etenkin vasen on aikalailla koko ajan kipeä, varsinkin, jos tulee käveltyä tavallista enemmän, kuten olen viime päivinä tehnyt. Huomenna pääsen vihdoinkin uimaan, ja viikonloppuna menemme Luostolle kylpylähotelliin, koska meillä on huomenna hopeahääpäivä.

Lonkkavaivaa ja ylikiloja

Muutosvalmennus on jatkunut, mutta mulla tahti on valitettavasti pysynyt samana. Jotenkin tuntuu todella, todella vaikealta päästä oikeanlaiseen rytmiin. Aion ottaa nyt mielikuvaharjoittelun avuksi: Muutos-valmennukseen kuuluu myös mielikuvaharjoitusäänitteitä. Menen ensi viikolla taas isäni luokse, ja voisin siellä ottaa tavakseni joka ilta kuunnella harjoitteen.

Valitettavasti tauon aikana paino on päässyt taas nousemaan, ja lomareissun jälkeen vaaka näytti sellaista lukemaa, jonka alla olen vannonut pysyväni. Se osoittautui onneksi turvotukseksi/nesteeksi, joka lähti omia aikojaan, mutta edelleen ollaan liian lähellä sitä. On selvää, että tässä täytyy taas aloittaa alusta. Täytyy ajatella niin, etten kuitenkaan aloita ihan alusta, koska kaikki saamani oppi on toki tallella. Mulla on ensimmäinen kolmannes valmennuksesta tullut täyteen, ja mitä olen Fb-ryhmää seurannut, niin vaikuttaisi siltä, etten ole ainoa, jolla eivät ole kilot pudonneet. Uskon tähän yhä.

Lonkka vaivaa edelleen. Lomareissun ekana päivänä ajoin oman osuuteni, eli noin kolmasosan matkasta, ja seuraavana yönä kärsin helvetin tuskat. Ajaminen tyssäsi siihen. Mies ja tytär ajoivat sitten loppumatkan. Toisen ja kolmannen yön sain nukkua yksin leveässä sängyssä, ja mulla oli myös tilaa ja aikaa joogata ja venytellä, ja lonkkakin rauhoittui. Se edelleen ärtyy aina välillä, kun liikaa rasittaa, enkä ole nyt uskaltanut edes kokeilla ilman kipulääkkeitä nukkumista. Lääkärille on aika varattu 21.9., kun palaan reissultani. Joogaan ja venyttelen jola ilta, teen iskiakselle tarkoitettuja liikkeitä, ja ties mitä, mutta se vaan ei tunnu paranevan. Toivon, että lääkäri laittaa nyt röntgeniin - oma epäilykseni on, että selkärangan alaosassa on jotain häikkää - ja fysioterapeutille.

Aion kuitenkin myös juosta Auttoisissa, jos lonkka vain kestää sen.

Autuas elokuu

Heinäkuusta päästiin, ja sain kuin sainkin opinnot tehtyä. Helpotuksen huokaus. Noh, vielä en ole saanut tuloksia, joten ihan vielä ei voi huokaista. Mutta uskoisin, että läpi meni.

Ei tämä elokuu nyt niin autuas ole, mutta monia hyviä juttuja tässä nyt on: peräpäävaiva tuntuu parantuneen, samoin ruoansulatus (olen tosin huomannut, että ruoan suhteen kannattaa olla tosi tarkkana: pitsa ei mun ruoansulatukselle sovi), ja lonkkakin on parempi. Vähän. Heinäkuussa lisäksi vasen polvi vaivasi - se, jota on tutkittu, ja jossa on kulumaa, mutta ei muuta vikaa. Muistin heinäkuun alussa, että pidän yleensä Oxiklorin-lääkityksestä tauon kesällä, koska joskus mulle on sanottu, että se reagoi auringon kanssa. Niinpä jätin sen pois, ajatellen, että pidän lyhyen tauon, koska pidin syksyllä tauon, kun halusin eroon yskästäni. Se osoittautui virheeksi: aluksi tuli juuri se vasen polvi kipeäksi, turposi ja oli tosi hankala, ja sitten pikkuhiljaa tuli muihinkin niveliin kaikenlaista. Piti sitten käydä Oxiklorinia Savonlinnassa apteekista, ja se auttoikin ihan muutamassa päivässä. Nyt se taas on viime päivinä ollut ärtynyt, mutta olenkin liikkunut vähän enemmän kuin edeltävällä viikolla.

Kilometrejä on kertynyt tänä vuonna yhteensä 1186. Siis askelista. Piti tulla yhteensä 3 000 tänä vuonna, joten huonolta näyttää. Tuossa tosin eivät ole pyöräilyt mukana, mutta eipä siinä kehuskelemista ole, kun en ole saanut uutta pyörääni vielä kuntoon, eikä niitä kilometrejä ole ehtinyt kertymään.

Muutos-valmennus jatkuu parin viikon kuluttua, joten nyt pitäisi kiriä luennot kiinni. Työtilanne on nyt onneksi sellainen, että ei pitäisi olla kiirettä, jos vaan teen reippaasti. Ongelmana on se, että unirytmi on aivan sekaisin: menemme myöhään nukkumaan, enkä saa oikein unta, ja sitten tietenkin nukun myöhään. Niinpä nyt ihan aluksi yritän parantaa unirytmini kuntoon. Lisäksi tavoitteenani on tasoittaa liikuntaa: heinäkuussa varsinkin tuli päiviä, kun en liikkunut juuri yhtään, ja välillä askelmittarissa on illalla 15 000 askelta. Silloin lonkka juilii.

Tylsää on se, että juuri kun Muutos-valmennus alkaa, me ollaan lähdössä lomareissulle, joka on käytännössä autossa istumista. Jos se siis onnistuu. Suoraan sanottuna oikeastaan toivon, että se ei onnistu, koska en oikein jaksaisi sitä nyt.

Tämä kesä on siis mennyt ihan harakoille kuntoilun suhteen. Siirsimme tyttären kanssa osallistumisen Naisten Kympille ensi vuoteen sen mahdollisen tulevan lomareissun takia, eikä me kyllä olisi pystytty juoksemaankaan sitä tänä vuonna. Omat juoksut on jääneet tosi vähälle. Tässä muutama päivä sitten juoksin kaksi kilometriä, kun halusin kokeilla, miten se sujuu. Ja sujuihan se. Tällä viikolla olen myös kahdesti jo käynyt salilla (treenaamassa jalkoja ja selkää). Ensi viikolla olen menossa isän luokse, joten sitten tulee varmaan juostua sitä Kievarin 3,5 km:n lenkkiä. Täytyy juosta pari lenkkiä kotona ennen sitä, jotta sitten jaksaa ja kykenee siellä.

Julybluesiin opintovapaalla

Kesäkuun opintovapaa jäi haaveeksi ja nyt sitten viime tingan innolla uuteen yritykseen.

Ainakin olen saanut lopultakin oman työhuoneen.

Ja sain uuden polkupyörän tänään!

Olin viime viikolla Rokualla: menin sinne valtuuston päätösseminaariin keskiviikkona ja jäin lauantaihin asti. Siippa tuli koirien kanssa torstai-iltana. Keskiviikkona olin hieronnassa ja ehdin pikaisesti uimaankin kylpylään, ja torstaina kävin kävelyllä, kuntosalilla, juoksulenkillä (1 km) ja uimassa. Askelia kolmena päivänä kertyi keskimäärin 15 000 päivässä. Lisäksi pääsin järveen uimaan ja uiskentelin kylpylässä. Ja niin, löysin taivaan: Rokuan kylpylän höyrysauna! Aivan ihana väreiltään, juuri sopivan lämmin ja juuri sopivasti höyryä. Taisin lojua siellä ekalla kerralla - kun sain olla siellä yksin - tunnin, ja toisella kertaa melkein tunnin. Hotelli oli ihan täynnä juhannusaattona, mutta silti siellä oli ihan rauhallista, ja kypyläänkin mahtui ihan hyvin. Suosittelen lämpimästi.

Labrakokeissa ilmeni, ettei minulla ole tulehdusta SI-nivelessä, mitä lääkäri epäili, joten nyt olen varannut ajan pakaran hieronnalle. Käly epäili, että vika olisi lonkankoukistajissa, mutta testattuani tämän videon ohjein totesin, ettei niissäkään ole vikaa. Oma teoriani onkin nyt, että alaselkä on liian heikko, ja se johtaa siihen, että pakaralihas on jumissa. Nyt treenaan alaselkää (ja siinä samalla tietysti lonkankoukistajia).

Ensi viikolla olen autoton ja yksin koirien kanssa, joten liikuntaa tulee varmasti. Siksikin oli kiva saada uusi pyörä nyt, että pääsee sitten hyvin liikkeelle. Aluksi suunnittelin hybridia, koska ajattelin, että sellainen citypyörä on liian kömpelö. Kokeiltuani tänään hybridia huomasin kuitenkin, ettei siitä saa mitään lisäarvoa - vaihteita vaan lisää - joten päätin tyytyä peruspyörään, joka ei kai kuitenkaan ole mikään citypyörä vaan trekking-pyörä, mikä se sitten onkaan. Joka tapauksessa takapihalla on nyt upouusi Helkama Kaunotar, jossa on seitsemän vaihdetta ja jalkajarru.

Heinäkuu on tuloillaan ja julyblues, mutta sille annetaan nyt huutia: tänään konkretisoitui opintovapaa varsin konkreettisesti, kun hylkäsin työtarjouksen, joka olisi pelastanut talouden. Tosin taloudessa ei oikeasti ole mitään vikaa juuri nyt, paitsi että kesäkuun laskutus oli surkea ja heinäkuun laskutuksesta tulee surkea - tällä tahdilla.

 

Kompastuskiviä

Tuli taas takaiskuja ja vastatuulta, ja ajattelin listata tähän joitain suurimpia kompastuskiviäni muutoksen tiellä. Vanha totuushan kuuluu niin, että sitä, mitä meille elämässä tapahtuu, ei voi aina valita, mutta sen voi valita, miten siihen suhtautuu. Itse suhtaudun itseeni tosi ankarasti, kuten kai moni muukin. Mollaan itseäni siitä, etten ole hoksannut kaikkea, vaikka monesti se, mitä olen mokannut, on ollut vain ihan inhimillistä. Se on - valitettavasti - kotoa opittu ominaisuus. Vanhempani mollasivat itseään tyhmäksi, jos eivät esimerkiksi tienneet jotain, kuten isäni tekee edelleen.

Ja se vastoinkäymisiin suhtautuminen. Olisi hienoa, jos voisi vain porskuttaa eteenpäin vastoinkäymisistä piittaamatta, mutta harva meistä kai sellaiseen kykenee.

Minun pahin kompastuskiveni on stressi, vaikka koitan sitä torjua ja välttää parhaani mukaan. Olen huono tunnistamaan tunteita itsessäni, ja stressikin näkyy aina oireina - en tunnista sitä itsessäni muuten. Ja kun tulee stressi, minä syön. Ruoka on mun lohtuni ja tukeni ja turvani. Huomaan taas - nyt kun on sitä vastatuulta ja eilen tuli ikävä uutinen, joka käynnisti taas stressireaktion minussa - että kun syön terveellisen lounaan, iloitsen siitä, että sen jälkeen saan mässäillä kahvilla ja suklaalla. Ikävä uutinen, joka siis oli se, että jokapäiväisen leipämme nyt puolentoista vuoden ajan tuonut ja taloutemme ihanasti tervehdyttänyt ohjelma siirtyi yllättäen kolmen kuukauden tauolle, vieden siis samalla leipämme, ja se johtaa taloudellisen toimeentulon vaikeutumisen aiheuttamaan stressin lisäksi siihen, että joudun tekemään ns. paskaduuneja, joiden tekeminen on turhauttavaa ja tylsää, ja saa minut syömään jatkuvasti. Kaipaan karkkia ja naposteltavaa, kun työ on umpitylsää.

Edessä on siis melkoinen kivikko. Takanakin on ollut kivikkoa, koska töitä kertyi turhan paljon, ja jouduin tekemään niitä tiukassa putkessa, ja lisäksi lonkkani on oireillut, kuten eilen kerroin. Tässä äskettäin aloinkin miettimään, että vaikka tästä pääsisinkin säännölliseen rytmiin ja järkevään ruokailuun, niin edessä on vääjäämättä kaikenlaista kuprua, joka taas saa minut kompastelemaan. Ja niin on oleva aina. Siksipä pitäisi yrittää kehittää keinoja, joilla näistä kivikoista pääsisi yli ilman pahempia lankeamisia.

Yksi, mitä jo aiemmin ajattelin, kun yritin opetella syömään hitaasti - en vieläkään osaa, muuten - oli sellainen, että pitäisi opetella tekemään syömisestä elämys: tunteita herättävä kokemus. Olin aikoinaan elämysruokakurssilla. Tässä ei ole nyt kysymys ihan samasta - en voi ryhtyä taikomaan tunnelmaa ja ihmeellisiä ruokalajeja kesken kiireisen työpäivän. Tai no, oikeastaan juuri koskaan. Huomasin lounasleipääni syödessä sen, että sekin tuotti eräänlaisen elämyksen, kun söi hitaasti: yhdestä kohdasta haukatessa suuhun sattui erityisen rapea ja maukas palanen paprikaa, jonka maku yhdistyi kivasti juustoon ja salaatinlehteen, ja toisesta kohdasta haukatessa leivällä oli tuhdimpi annos hummusta, jne. Hitaasti syödessä saattoi keskittyä leivän päällisten eri osien makuihin ja rakenteisiin ja niiden yhdistelmiin. Jos siitä vois tehdä itselleen elämyksen, tyydyttävän kokemuksen, se auttaisi varmasti. Ei tulisi hotkittua leipää sen vuoksi, että sen jälkeen saa suklaata. Ja siitä suklaastakin pitäisi osata nauttia enemmän.

Tähän kaikkeen valmennus meitä ohjaa ja opastaa. Ongelmana on se, että en ole voinut keskittyä siihen. Minulla oli pidempi vapaa, jolloin olisin voinut keskittyä vaikka mihin, mutta olin niin väsynyt, etten jaksanut. To do -listallani on liuta asioita, ja vaikka tiedän hyvin, että niitä kaikkia ei tarvitse tehdä nyt heti, niin sen listan olemassaolo ja pituus aiheuttavat stressiä ja ahdistusta. Listaa ei siis konkreettisesti ole olemassa, se on vain mielessäni. Lista asioista, joita haluaisin tehdä. Esimerkiksi niiden tylsien töiden sijaan.

EDIT: Toinen iso kompastuskivi mulle on muisti - tähänkään en muistanut sitä kirjoittaa, vaikka se oli mielessä, kun aloitin. Kirjoitettuani edellisen otin vatsasuojalääkkeen ja ajattelin, että otan kipulääkkeen (lonkkakipuun) ennen kuin menen suihkuun, jotta se ehtii vaikuttaa ennen kuin menen sänkyyn, ja muistin sen, kun olin jo suihkussa. Voi tietenkin olla, että tämä jälkimmäinen liittyy ensimmäiseen: jatkuva stressi heikentää muistia. Jatkuva stressitila estää paranemisen: elimistö ei voi uusiutua, koska koko ajan päällä on hälytystila. Joe Dispenza, joka kirjan suomensin, vertasi stressitilassa olevaa ihmiskehoa maahan, jossa on sotatila: kaikki resurssit ohjataan sotilaalliseen puolustukseen, eikä koulutukselle, infrastruktuuriin, terveydenhoitoon yms. jää mitään.

Mitä siis pitäisi tehdä?

Kiireiden jälkeen

Leppoisan huhtikuun jälkeen seurasi tiukkatahtinen toukokuu, ja Muutos-valmennuksen luentoja on kerääntynyt pinoon jo kolmen viikon ajalta. Ensiksi oli paljon töitä, sitten oli tyttären muutto ja sitten tyttären ylioppilasjuhlat ja nyt olen lopultakin päässyt laittamaan itselleni oman työhuoneen.

Edellisen postauksen aikaan olin selkävaivainen ja isän luona. Sain selkäni kuntoon kävelyn ja  puuhommien myötä, mutta valitettavasti jo helmikuusta vaivannut lonkka vaivaa edelleen, ja maanantaina käväisin omalääkärillä näyttämässä sitä (omalääkärini sattui siis olemaan päivystävä lääkäri, eli oli hyvä tuuri), ja lääkäri käski verikokeeseen siltä varalta, että si-nivel olisi tulehtunut. Hänkin oli sitä mieltä, että kyse ei ole kulumasta, ja sanoi vielä sen, että liikkuvuus on hyvä (että joogan huomaa), mutta että takareisi on kireä. Noh, senhän minä tiesin, ja se on aina ollut kireä. Tänään taas päätin, että alan takareisiä venyttelemään.

Toukokuussakin oli isän luona vajaan viikon, ja silloin sain juostua, mikä oli mukavaa. Töitäkin oli tosin paljon, joten se juoksu olikin ainoa liikunta sillä viikolla. Mun piti toukokuun loppuun meneessä juosta se kymppi, mutta eihän siitä mitään tullut. Syntymäpäivänäni 2.5. juoksin 3 km, sitten 14.5. hätäisen 2,5 km ja sitten 17.-21.5. sen 3,5 km päivittäin, paitsi yhtenä päivänä vain 2 km. Nyt kesäkuun aikana en ole juossut metriäkään. Kiireen ohella syynä on se, että lonkka kipeytyy aina, kun liikun normaalia enemmän. Ja alaselkäkin on nyt ollut kipeämpi. Monena iltana jooga on jäänyt välistä, kun olen ollut yksinkertaisesti liian väsynyt. Ja olen siis nukkunut vain kipulääkkeiden avulla. Nyt taas uudella tarmolla liikkeelle: tänään kuuntelen taas parit luennot ja joogaan.

Ruokapäiväkirjasta ja itsensä haastamisesta

Koska joudun selkävaivani takia ottamaan elon rauhallisesti tällä viikolla, kun olen Auttoisissa (ja olisin voinut juosta 3,5 km:n kievarin lenkkiä), päätin pitää ruokapäiväkirjaa. Täällä isän luona syöminen on kontrolloidumpaa kuin kotona, koska täällä en voi samalla lailla rampata kaapilla tylsyyttä poistamassa. Ja Muutos-valmennuksen viikon 6 tehtävän mukaisesti myös haastan itseni: kuten tavallista, olen varannut eväitä - suklaata, pähkinöitä ja pähkinäpatukoita - itselleni jemmaan. Ja nytpä en aio syödä niitä. En syönyt tullessa kahvileiväkseni tarkoitettua suklaapatukkaa (koska mulla oli junassa huono olo huonosti nukutun yön seurauksena) ja olen täällä ollessa syönyt vain pari kourallista pähkinöitä.

Toistaiseksi olen täällä ollessa kävellyt kahtena iltana kahden kilometrin lenkit, ja tänään kävin ensin isän kanssa lyhyellä kävelyllä, sitten parin tunnin ajan pinosin polttopuita (isä ehdotti kottikärryjä, mutta totesin, että mulle edestakaisin ravaaminen sopii hyvin), ja sen jälkeen kävelin reippaasti sen kievarin lenkin (kävin kievarissa ostamassa makaronia, isälle sikareita ja meille jätskit), tarkemmin sanottuna 40 minuutissa, kun yleensä juoksen lenkin 35 minuutissa.

Olen nyt joogannut iltaisin taas, ja selkä on aamulla herätessä parempi, mutta ei se kunnossa vielä ole. Yritän kuitenkin huomenna kokeilla juoksemista.

Muutos-valmennuksessa on siis tällä viikolla teemana itsensä haastaminen. Mun on vaikea valita haastetta itselleni. Mutta tästä tulee mieleen se, mitä olen joskus miettinyt itsestäni: mä olen tunnetusti hyvin sitkeä ja kärsivällinen ihminen, joten miksi en ole pystynyt laihduttamaan? On tietysti totta, että mulla on aikalailla paljon lautasellani, joten siksi en ole jaksanut keskittyä omaan napaani. Mulla on myös vahva velvollisuudentunne, joka on johtanut siihen, että otan usein hommia, joita kukaan muu ei halua tehdä.

Takaisku

Takaiskuja aina tulee, se kuuluu kuvioon. Tällä kertaa se on selkävaiva, ja totisesti toivon, että vain lihasvaiva. Viikko sitten sunnuntaina piti juosta se kolme kilometriä, mutta olin ihan puhki, enkä jaksanut ihan kolmea. Maanantaina kävin aamupäivällä salilla vetäisemässä ihanan treenin, ja sitten tiistaina pinkaisin sen reilut kolme kilometriä. Keskiviikkona lähdin ystäväni kanssa kävelylle, ja kävelimme lähes 10 km. Matkalla ajattelin, että tänään täytyy kyllä venytellä, mutta enhän minä sitten tietenkään muistanut. Seuraavana päivänä ei vielä tuntunut missään, mutta kun olin loppuviikon ja viikonlopun käytännössä yksin vastuussa koirien lenkittämisestä, iski perjantaina kova alaselkäkipu, joka jatkui yli viikonlopun. Nyt olen Auttoisissa, mutta juoksusta ei nyt tule mitään, ennen kuin selkä on kunnossa. Täytyy ottaa nyt rennosti ja rauhallisesti muutama päivä.

Menin nostelemaan isoa kukkaruukkua (mun pihahortensiani on talvelhtinut kylmäkomerossa, ja halusin tarjota sille aurinkoa, josta saatiin nauttia koko viikonlopun ajan), ja vähän nyt pelottaa, että selässä on joku välilevyn pullistuma. Olen kuitenkin tuntevinani, että se alkaisi helpottaa, kun olen nyt varovasti jumppaillut. Niin, yksi hyvä syy siihen, että selkä kipeytyi, oli myös se, etten keskiviikon jälkeen tehnyt iltajoogaani kuin eilen. Poikkeus, joka vahvistaa säännön: ÄLÄ JÄTÄ ILTAJOOGAA TEKEMÄTTÄ!

Muutos-valmennus on edennyt jo kuudenteen viikkoon. Opettelen edelleen juomaan vettä riittävästi ja pureskelemaan hitaasti. Edelleenkään en ole tehnyt muutoksia ruokavalioon. Nyt kuitenkin päätin pitää ruokapäiväkirjaa tällä viikolla, koska täällä isän luona se on kohtuullisen helppoa. Tällä viikolla pitäisi asettaa haasteita itselleen ja vastata niihin. Tai tehdä jotain, mikä pelottaa. Mä asetan nyt haasteekseni se, että syön hätävaraherkkuni säännöstellen. Jos ja kun päätän syödä kourallisen pähkinöitä, syön vain sen kourallisen.

Niin, viime viikolla tehtäväksi tuli syödä 80 % täyteen. No, mullahan on tosi pienet annokset muutenkin, enkä syö itseän ähkyyn juuri koskaan. Annoskoko ei ole mun ongelmani, vaan kaikki se, mitä siinä ruokailujen välillä tapahtuu.

Juoksukauden aloitus

Juoksukausi tuli polkaistua käyntiin eilen leppoisalla kahden kilometrin lenkillä. Tuntui ihan hyvältä, mitä nyt vasenta polvea taas vähän juili. Mutta kyllä se siitä lähtee. Laskin, että lisään joka viikko kilometrin matkaan, ja niin pääsen siihen kymppiin toukokuun lopussa, jolloin juostaan virtuaalinen Naisten Kymppi. Se varsinainen siirtyi koronan takia taas syksyyn, kuten saattoi odottaakin.

Vähän minua huolestuttaa, pysyvätkö paikat ehjinä juoksussa. Mutta luotan siihen, että tässä alkaa paino pikkuhiljaa putoamaan, jolloin juokseminen on turvallisempaa.

Kävin eilen myös lyhyen viestinvaihdon erään mukavan Twitter-tuttavan kanssa, joka kyseli, onko minulla kenties burnout, kun valitin, etten ole koko viikolla - itse asiassa koko 10 päivän loman aikana - saanut juuri mitään aikaiseksi. Tein pari mielialatestiä, ja niiden mukaan mulla on lievä masennus, jonka tosin tiesin toki jo ilman testejäkin. Siinä samalla mä tunnustin itselleni, että olen sairas. Tämä "vaiva", eli anaalifissuura ja siitä seurannut ummetus ei ole vain vaiva, vaan sairaus, jota olen potenut jo marraskuusta. Ei ihme, että väsyttää. Olen toipilas. Eilen se korostui, kun oli ankara ummetus ja peräaukko oli tosi kipeä. Lopulta onnistuin lämpöisen alapesusuihkun avulla ulostamaan, ja sen jälkeen olo oli kuin eri ihmisellä. Otin päivällä kipulääkkeen ja relaksantin, ja illalla laitoin peräaukkoon Scheriproct-supon, koska luin, että se lievittää kipua. Se proktologi kyllä sanoi, että lääkevoide ei lievitä kipua, mutta ei sanonut, millä kipua voi lievittää. Niinpä piti taas itse googlettaa. Onneksi oli niitä suppoja ja voidetta vielä. En tiedä, saisiko niitä käyttää samaan aikaan kuin sitä lääkevoidetta, mutta jollakinhan se kipu pitää saada pois. Eli: kipulääke, relaksantti, ummetuslääke, Scheriproct-voide ja -suppo, ja nukkumaan mennessä vielä toinen kipulääke. Mulla on koko lantion alue ja mahakin koko ajan jännittyneenä tämän "vaivan" takia, ja parannusta siihen ei ole luvassa vasta kuin kuukauden, parin kuluttua. Jos sittenkään.

Minä olen toipilas. Mun ei tarvitse suorittaa.

Mä annoin itselleni armoa, ja päätin, että riittää, että saan kesken olevan oppimistehtävän tämän kuun loppuun mennessä valmiiksi, ja varmaan saankin, koska se vaikein on tehty ja muihin on tehty paljon taustatyötä. Sitten jää vielä kolme kuukautta aikaa tehdä se viimeinen, joka tuntuu helpommalta.

Puhuin puolisollekin siitä, että on ankeaa, kun on jokin vaiva, ja sinnittelee sen kanssa siihen asti, että on lääkäri, ja odottaa, että lääkäri ratkaisee sen ongelman ja poistaa vaivan, mutta sitten ei käykään niin. Mulla on tän kanssa jo kahdesti mennyt niin: ensin odotin pääsyä oman lääkärin pakeille, lääkäri totesi vaivan ja laittoi lähetteen erikoislääkärille. Jäin odottaamaan sitä, sinnittelin, ja sitten erikoislääkärikin toteaa, ettei voi mitään. Tai siis voi, mutta ei pystynyt heti parantamaan sitä. Ja nyt on ilmeisesti niin, että joudun elämään tämän vaivan kanssa loppuikäni more or less. Tosin sekin varmaan helpottuu, kun painoa putoaa. Joten tässä Muutoksen yhteydessä rukkaan ruokavaliota sellaiseksi, että vaivakin paranee.

Kilometripäivitys on paikallaan: tammikuu 150,43 km, helmikuu 162,14 km, maaliskuu 158,85 km, eli yhteensä 471,42 km.

Muutoksista, peräpään vaivoista ja ulkonäöstä

Ensimmäiset askeleet Muutos-ohjelmassa ovat olleet vedenjuonti ja syömisen hidastaminen. Tämänkin kaiken olen tiennyt, mutta en vain ole sisäistänyt/toteuttanut. Ja kyllä, molemmat ovat vaikeita muistaa ja pitää mielessä. Valmennuksessa sanottiinkiin, että tapaa pitää noudattaa vähintään pari viikkoa, ennen kuin se alkaa sujua.

Ilokseni olen onnistunut pitämään kaksi aiemmin kehittämääni tapaa, eli sen tuoreiden kasvisten syönnin leivän päällä ja joogaamisen iltaisin. Uusi tapa, eli se hitaasti syöminen, sopii muuten tosi hyvin juuri niiden salaattileipien kanssa: ohut ruisleipä, oivariini, juusto, salaatinlehti, kurkku ja paprika tarjoavat juuri sopivan maku- ja tekstuurikimaran hitaaseen jauhantaan. Vaikeampi on jauhaa puuroa tai jugurttia. Puurossakin tosin mulla on kaikenlaisia siemeniä ja muuta, joita voi pureskella. Eilen jäin lääkärin jälkeen kaupungille humputtelemaan, ja hain nälissäni toastin ja kahvin Arnold'silta. Koronan takia niitä ei saanut syödä siellä, vaan oli pakko mennä pihalle syömään. Ulkona tuuli, kuten Oulussa aina, ja ympärillä pyöri porukkaa. Niinpä en saanut syötyä hitaasti, vaan piti sitten ahmia.

Niin, eilen olin siellä proktologilla, joka siis kurkisti peräsuoleeni. Juu, se ei ollut kivaa. Sattuikin. Proktologi kertoi, että toisin kuin oma lääkärini sanoi, mulla ei olekaan pukamia, vaan haavauma, anaalifissuura. Ja se johtuu siitä, että mulla on ilmeisesti liian kireä peräaukko. Syistä siihen ei puhuttu, mutta itse epäilen sen johtuvan tästä istumisesta. Proktologi sanoi, että tämä voi helposti uusiutua, ja siksi pitää kiinnittää ruokavalioon huomiota. No, siihenkin hitaasti syöminen auttaa. Sain hoidoksi voidetta, jota pitää levittää peräaukolle vähintään kahdesti päivässä. Ja ohjeen, ettei paperia saa käyttää. Menee elämä hankalaksi isän luona, jossa ei ole alapesusuihkua. Tilasin sitä varten lisää Micro H -kosteuspyyhkeitä, jotka aikaisemminkin helpottivat oireitani kovasti. Tämä voidehoito ei helpota oireita, vaan parantaa itse vaivaa hitaasti. Proktologi puhui hanskasta, mutta enhän minä nyt ala jokaiseen pyyhkäisyyn hanskaa käyttämään. Ajattelin, että ostan kertakäyttöhanskoja, joista leikkaan sormet irti, ja käytän aina yhden sormen kerrallaan. Katsotaan, toimiiko se.

Muitakin muutoksia on tapahtumassa: värjäytin lopultakin hiukseni kampaajalla, ja olen oikein tyytyväinen tulokseen. Kerrankin oli tyytyväinen kampaajakäyntiin. Lisäksi olen ostanut ja tilannut kaikenlaisia ihonhoitotuotteita itselleni. Jospa sitä vihdoinkin alkaisi pitää huolta myös ulkonäöstään.

Olen jotenkin oppinut siihen, että ulkonäköasioilla ei ole niin väliä. Mutta niillä on. Eilen sovisin sellaista paitamekkoa, josta olen vähän haaveillut, ja se näytti ihan hirveältä mun päälläni. Tajusin, että sellaistakaan ei voi käyttää, ellei ole laiha. Mun on käytettävä tyköistuvia vaatteita, tai vaate näyttää teltalta/säkiltä. Ja tyköistuvissa vaatteissa mun makkarat näkyy. Nyt mä opettelen tunnustamaan, ettei terveys ole ainoa syy, miksi haluan pudottaa painoa: mä haluan myös näyttää paremmalta.

Ja lopuksi: vaikka lunta tuli tänä talvena aivan järjettömät määrät, niin se on lähestulkoon sulanut yllättäen parin viikon aikana. Tiet ovat kuivina jo paljon normaalia aikaisemmin (tosin naapuri ennusteli takatalvea), eli voisi olla, että voisin aloittaa juoksukauden vaikka jo tänään. Jos jalat eivät olisi niin kipeät. Mietiskelen sitä. Ehkä juoksen kokeeksi pienen lenkin ennen saunaa illalla.

Muutos ja motiivi

Tämän päivän valmennustehtävässä kysyttiin motiiveja Muutos-valmennukseen. Piti miettiä, onko oikeasti sitoutunut. Minä päätin, että olen, ja että sitoudun nyt siihen vuoden ohjelmaan.

Olen tässä nyt vuosikausia kärvistellyt yksin ja yrittänyt yhtä ja toista, mutta valmista ei ole tullut. Päinvastoin, viime aikoina paino on vaan noussut. Ja elämäntilanne on tällä hetkellä otollinen: taloudellinen tilanne on vakautunut ja olen pystynyt vähentämään työtahtia. Asiat ovat kutakuinkin järjestyksessä. Eli nyt jos koskaan. Enkä minä tästä nuorene. On korkea aika tehdä jotain.

Kyselyssä kysyttiin myös miksi - moneen kertaan. Miksi haluan muutosta? Koska haluan laihtua. Miksi haluan laihtua? Koska ylipaino on terveysriski ja rasittaa niveliä, jotka mulla ei muutenkaan ole kovin hyvät, ja koska haluan kyetä elämään elämääni täysillä ilman, että terveydentila rajoittaa sitä. Myös vanhana. Mulla on paljon suunnitelmia ja haaveita, ja haluan toteuttaa niitä. Mun on vaikea ymmärtää ihmisiä, joilla ei ole suunnitelmia tai haaveita tulevaisuuden varalle. Mä haluan vielä kokea ja tehdä kaikenlaista, nähdä uusia maisemia, ja opetella uusia harrastuksia ja luoda kaikenlaista. Ja sitä varten on pysyttävä terveenä.

Tietysti mä myös haluaisin, että voisin katsoa peiliin tuntematta inhoa. Paljon puhutaan fatshamingistä ja bodypositiivisuudesta, mutta mua yksinkertaisesti inhottaa katsoa omia läskejäni. Vaikka kuinka yrittäisin olla positiivinen. Tässä keskustelussa mä olen ihmetellyt sitä, että valitetaan, kuinka muut harjoittavat fatshamingia - kukaan ei ole koskaan mulle sanonut mitään mun painosta. Lääkärikin on sanonut vain, että keuhkojen kapasiteetti kasvaisi, jos painoa putoaisi vielä lisää (sen jälkeen kun se oli pudonnut ja keuhkojen kapasiteetti oli kasvanut). Se on lääketieteellinen fakta, ei mitään shamingia. Mä en vois kuvitellakaan sanovani kenellekään mitään painosta, ja mun on vaikea käsittää, että sellaisia on, jotka sanoo - vaikka siis toki tiedän, että niitäkin on. Lääkäri ei ole sanonut koskaan, että pitäis laihduttaa, vaikka mun BMI on 31.

Ensi viikolla Muutos starttaa nyt sitten tosissaan. Bonusluennossa kuulin myös lisätietoa stressin merkityksestä: mä luulen, että syy siihen, ettei mun paino putoa, on juuri stressissä. Mä olen kärsinyt pitkäkestoista stressiä, ja siitä on hirveän vaikea toipua, vaikka juuri nyt sitä ei niin olekaan. Luulen, että olen just oikealla linjalla, kun harjoitan iltaisin joogaa ja meditointia. Se on mulla nyt lääkkeenä stressiin - yhdessä tämän leppoistamisen kanssa, ja ylipainoon lääkkeeksi tulee tää Muutos-valmennus, ja tietenkin pian tulossa oleva juoksukausi.

Muutos-valmennus

Tartuin lopulta Muutos-valmennuksen tarjoukseen, ja ostin nyt ekaa kertaa itselleni tällaisen jutun. Joskus on jotain Kiloklubia ollut, mutta se ei ollut varsinainen ohjelma. Kokeilen nyt, toimiiko tämä minulla. Muutos-vamennuksessa ideana on edetä hitaasti, joten en odota mitään tuloksia vielä ensimmäisen tarjouskuukauden aikana, mutta katson pystynkö ja jaksanko seurata ohjelmaa.

Ensimmöisellä viikolla on lähinnä kuunneltu luentoja. Niissä on paljon minulle tuttua ja itsestäänselvää asiaa, mutta ainahan kaikesta oppii uutta. Suhtaudun tähän nyt hyvin positiivisesti odottaen, ja uskon, että sekin voi auttaa. Ekalla viikolla ei pitänyt tehdä mitään muutoksia, mutta jos on hiljattain tehnyt muutoksia, niin niitä piti jatkaa. Minähän tässä noin kuukausi sitten aloitin ne iltaiset joogailut, ja viime viikolla isän luona ollessani otin tavakseni syödä niiden iänikuisten voileipien päällä salaattia ja tomaattia ja kurkkua ja paprikaa. Jatkan molempia. Vaikka aina ei jaksa panostaa joogaan, niin tuumin, että vähäinenkin joogailu varmasti auttaa.

Tässä nyt on vuosikausia yritetty yksin, joten on korkea aika katsoa, onnistuisiko se valmennuksessa. Moni on onnistunut, joten miksi en minäkin voisi onnistua. Olenhan sitkea muija. Jos saan sen 20 kiloa karistettua ja pääsen normaalipainoon, otan tatuoinnin.

Valoa kohti

Kevät keikkuen tulevi. Täällä Padasjoen Auttoisissa on jo pajunkissoja, vaikka kotona Kempeleessä on umpitalvi.

Lääkäri totesi peräpukamani, ja laittoi lähetteen niiden operointia varten. Se oli helpotus, kun sain tietää, ettei kyse ole sen vakavammasta. Toistaiseksi ainakaan, Operoinnin yhteydessä tehdään tähystys, ja täytyy toivoa, ettei sieltä löydy mitään. Kivutkin ovat hellittäneet. Hommasin MicroH-kosteuspyyhkeitä, ja ehkä niiden myötä kivut ovat hellittäneet.

Täällä Auttoisissa olen päässyt kivasti kävelemään päivittäin sen 3,5 km:n Kievarin lenkin. Minulle ei tule yhtälailla askelia täällä kuin kotona, mutta yhtenä päivänä mittariin tuli se 10 000. Voi olla, että myös tämä leppoistaminen on auttanut siihen peräpukamavaivaan, kun olen vähemmän joutunut istumaan ja päässyt enemmän liikkumaan.

Tässä taannoin mulla oli lonkka kipeänä. Se vaivasi niin, etten saanut nukuttua yöllä, joten menin lääkärille (18.2.), eli runsas kolme viikkoa sitten. Hän totesi, ettei kyse ole kulumasta, mitä epäilin, koska polvissani on kulumaa, ja mikä oli helpotus. Ilmeisesti kyse oli siitä, että kivuliaat peräpukamat ja aiemmin venäyttämäni nilkka aiheuttivat sen, että koko lantion seutu oli jännityksessä, ja jokin hermo oikeassa lonkassa oli jumissa - eli vähän niin kuin iskias. Sain tehokkaat kipulääkkeet ja relaksantin. Ja kehoituksen venytellä. Siitäpä sain kimmokkeen ryhtyä taas joogailemaan aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Ja nyt olen nukkunut niin hyvin, että hävettää. Otan illalla ibuprofeiinin ja relaksantin, ja sen jälkeen luen tai pelaan vähän aikaa, kunnes on aika lähteä joogaamaan. Siitä siirryn suoraan nukkumaan, ja nukun tosi sikeästi. Joogan yhteydessä teen rentoutus- ja meditointiharjoituksen.

Uusi haaste

Silmiini sattui Twitterissä haaste, jota päätin heti matkia: lihasvoimin 3 000 km tänä vuonna. Ensiksi tarkastin vain Samsung Health -sovellukseni kilometrit, eikä se antanut kuin 122 vuoden kahden ekan kuukauden ajalta, mutta onnekseni uskollinen Huaweini on laskenut päivittäisistä askelista koostuvat kilometrit, ja niitä on sentään kertynyt jo yli 300. Nyt on hyvä tekosyy ostaa uusi pyörä, jotta pääsee polkemaan kilometrejä kesällä.

Kuntolenkki meni jo 20 minuuttiin, mutta nyt tuli stoppi, kun tuli ensin suojakelit ja sitten pinta jäätyi, eli eilisestä on ollut taas nastakenkäkelit. Viime kuussa kävelin 11 (yli) 2 km:n lenkkiä ja pari lyhyempää. Eli en siis ihan joka toinen päivä. Nyt taas pakastaa, ja toivon, että tulisi kunnon kävelykelit ennen kuin lähden Auttoisiin ensi viikolla.

Perheen abi joutuu yo-kirjoituskaranteeniin, joten mekin rajoitetaan menemisiämme puolison kanssa. Menen tänään salille ja huomenna vielä uudestaan siipan kanssa, mutta sitten jätämme sen, kunnes kirjoitukset ovat ohitse. Sääliksi käy abia, kun muutenkin on ollut kurjaa, kun penkkarit ja abiristeilyt peruttiin, ja nyt joutuu vielä kökkimään kaksi viikkoa vanhempien kanssa (ja tietysti koko kirjoitusten ajan siihen päälle).

Suolisto-ongelmat vaivaavat edelleen, ja mielessä pyörii, että onko siellä jotain pahempaa. Huomenna se selviää, kun lääkäri kurkistaa peräpäähän. Toivon totisesti, että se on vain pukama, ja että pääsen siitä huomenna eroon.

Salil eka salil vika

 ...olisin mielelläni.

Aloitin kuntosaliharjoittelun vasta muutettuamme Kempeleeseen 2006. Aluksi kävimme puolison kanssa Kempele-hallin salilla, joka on lähellä ja halpa, mutta siellä on surkeat välineet, jotka olivat usein rikki, ja nuoria miehiä kolistelemassa painoja. Kun meillä meni taloudellisesti paremmin, hurahdin Hukkaan, joka lieni Oulun hienoimpia kuntosaleja infrapunasanoineen ja hierovine tuoleineen. Hukassa kävin ryhmätunneilla, mutta pikkuhiljaa innostuin lihaskuntotreenistä eri laitteilla, joita Hukasta löytyi joka lähtöön. Katselin salaa kun joku treenasi, ja kokeilin sitten itse. Mitään opastusta en treeniini saanut.

Kun meidät ulkoistettiin MTV medialta ja elintasomme romahti loppusyksystä 2011, oli pakko luopua myös Hukasta. Runsaan puoli vuotta olin ilman kuntosalia, mutta jatkuvasti jumiutuva selkä vaati treeniä, ja liityin lapsen tanssikoulun viereen avattuun Liikku-kuntosaliin elokuussa 2012. Silloin päätin hommata itselleni kunto-ohjelman, ja tilasin sellaisen Liikun kanssa yhteistyötä tekevältä fysioterapeutilta. Sillä ohjelmalla olenkin porskuttanut sen koommin. Pari vuotta sitten ostin uuden toiselta ohjaajalta, otimme molemmat puolison kanssa uudet ohjelmat samalta tyypiltä, mutta minun ohjelmani keskittyi oikeastaan ihan kokonaan selkä-, niska- ja hartiajuttuihin, joten olen sitten soveltanut sitä.

Monesti salille tultaessa saattaa tuntua siltä, että tänään ei kulje, ja kohta huomaan treenanneeni tunnin hiki hatussa, ja virtaa riittäisi vaikka kuinka. Voisin hyvin treenata parikin tuntia, ja vaikka joka päivä, jos siihen olisi mahdollisuus. Painot ovat vuosien varrella kasvaneet, mutta mitenkään tarkasti en ole kehitystä seurannut. Silloin, kun vaihdoin salia, kun nuorempi tyttäreni alkoi treenata samalla salilla kanssani, pidimme molemmat kirjaa treeneistä. Meillä oli pienet vihkot, joihin kirjasimme treenejämme. Jossain vaiheessa sekin lopahti. Nyt olen yrittänyt vähän vuorotella ylä- ja alavartalon suhteen, ja jos olen juossut tai muuten liikkunut paljon, keskityn enemmän selkään ja käsiin.

Nyt otin podcastit avuksi. Olen jo kauan halunnut kuunnella podcasteja, ja päätin aloittaa kevyesti, Antti Holman Sodomalla. Jaksan selvästi paremmin crosstrainerilla, kun saan kuunnella samalla.

Mietin vain, että olisi kiva seurata edistymistä jotenkin. Ensimmäisen saliohjelmani tekijä, eli tavallaan ensimmäinen PT:ni, sanoi, että vaikka talvella ei voikaan juosta, niin se ei tarkoita sitä, etteikö voisi kehittyä. Ja tokihan minä varmaan kehitynkin, ja ehkä näen sen sitten kun juoksuaika alkaa, mutta jokin kuntotestikin olisi kiva.

Yllättävä ja ylimääräinen vapaa viikonloppu

Valitettava sairastuminen sotki suunnitelmamme, ja puolet perheestä jäi pois neljän päivän Lapin-pyrähdykseltä - minä mukaanlukien. Harmittaa toki, että tytär sairastui, mutta ylimääräinen joutilas viikonloppu ei haittaa yhtään. Olinkin sen tarpeessa. Lisäksi sattui niin, että minulle tuli viikonlopuksi töitä, joten olisin joka tapauksessa joutunut Lapissa naputtamaan, ja siksi ei tosiaankaan haittaa, että reissu peruuntui.

Ja on tavallaan kiva, kun tytär on angiinassa eikä pääse rilluttelemaan kavereiden kanssa, joten saamme viettää laatuaikaa yhdessä telkkaria katsoen. Onneksi hän ei ole kovin kipeänä, ja pyrimme ennakoivalla lääkityksellä estämään sen, että hän tulisi kipeäksi.

Mitään järkevää en ole saanut aikaiseksi, nukuin ihan tosi huonosti - kuten viime aikoina lähes pääsääntöisesti - joten olen lähinnä olla köllötellyt. Tai no, sain minä sentään reippaan viiden kilometrin lenkin käveltyä ihanassa auringonpaisteessa.

Lisäksi juttelin iäkkään naapurini kanssa, kun kävelimme samaa matkaa kauppaan, ja vielä puhelimessa pian 95 vuotta täyttävän ystäväni kanssa, joka valitettavasti on joutunut sairaalaan kaaduttuaan kotonaan palvelutalossa. Molemmat näistä senioreista ovat mieleltään teräviä, ja heidän kanssaan on mukava jutella.

Viime viikolla olin tiistaina salilla, ja treenasin jalkalihaksia. Kuntolenkin kävelin maanantain lisäksi keskiviikkona, ja eilen kävin kaupalla kävellen, ja takaisin tullessa muistin laittaa mittarin päälle, jolloin kuntoilua tuli se 1,5 km. Tämän lisäksi kävelin kokoukseen (n. 1 km) ja takaisin, ja löntystelin koirien kanssa. Tarkoitus on huomenna tai ylihuomenna mennä bussilla kuntosalille, auto kun on siellä pohjoisessa.

 

Pikavirkistysviikonloppu

Eka höllennysviikko päättyi viikonloppuun Rokualla. Lähdimme puolison kanssa tyttären 19-vuotispäiviä pakoon koirien kanssa Rokuan kylpylään. Rokua mainosti vuodenvaihteessa koirille paukutonta lomaa, ja silloin jo sitä siipalle ehdotin, mutta koska olimme jouluna Vuokatissa, emme tohtineet heti törsätä. Siippa on aiemmin yöpynyt Rokualla ollessaan vetämässä koulutusta Utajärvellä, minulle tämä oli uusi kokemus.

Olimme oikein tyytyväisiä: Rokualla on leveästi aurattuja kävelybaanoja (hyvin hoidettujen latujen lisäksi), joilla saattoi tallustella koirien kanssa. Maastohan Rokualla on ihan mahtavaa, kumpuilevaa mäntymetsää. Kiersimme koirien kanssa parin kilometrin lenkin, treenasimme puolisen tuntia kuntosalilla ja sitten uimme vajaan tunnin verran, söimme hyvin seisovasta pöydästä (onnistuin syömään hitaasti, mutta en vielä niin hitaasti kuin olisi pitänyt) ja kävelimme vielä pienen lenkin lammen ympäri koirien kanssa. Askelia lauantaille tuli yli 15 000. Valitettavasti meidän nivelvaivainen koiravanhuksemme Jesse tuli taas kipeäksi, joten sunnuntaina ei sitten käveltykään samalla lailla. Siippa kävi myös hiihtämässä: minä lopetin hiihtämisen lopullisesti silloin kun sairastuin reumaan. Jäällä voisin hiihtää, mutta en kestä minkäänlaisia mäkiä. Sunnuntaillekin kertyi silti lähes 10 000 askelta. Sunnuntaina ehdimme vielä puoleksi tunniksi uimaan.

Ja olipa se ihanaa. En muistanutkaan, miten kivaa uiminen on. Runnilla minulla ei ollut uimalaseja mukana, enkä siksi voinut uida oikein kunnolla. Nyt muistin ottaa lasit mukaan, ja sain vetää täysillä altaan päästä päähän. Kylläpä teki hyvää! Valitettavasti meidän uimahallimme on koronan takia suljettu. Tykkään myös vesijumpasta, ja yhteen aikaan kävinkin ihan säännöllisesti vesijumppaamassa.

Pitää mainita vielä, että Rokualla oltiin erityisen lemmikkiystävällisiä: pojat saivat pussillisen herkkuja, kun tulimme, ja illalla pojat sai ottaa mukaan aulabaariin, jossa kävimme ihan vain siksi siemaisemassa viinilasilliset.

Siitä mieleen tulikin yksi huomio ja note to self: join lauantaina ruoan kanssa lasillisen viiniä ja sitten sen toisen baarissa, ja lisäksi tölkillisen hyvää Kilkenny-olutta - ja sitten en saanut unta. Näköjään on niin, että pienikin määrä alkoholia vie yöunet, joten se lysti on nyt sitten lopullisesti loppu.

Lieneekö seurausta aktiivisesta viikonlopusta, vaiko tiettyjen asioiden aiheuttamasta stressistä, vaiko siitä, että meni niin pitkään, ennen kuin pääsi höllentämään, mutta tuntuu siltä kuin väsymys ei millään hellittäisi. Pieniä nämä minun ongelmani ovat, ja mitättömiä, mutta niitä on nyt kasautunut: 1) peräpukamavaiva ei ole hellittänyt, ja joulun alla venähtänyt nilkka oireilee edelleen; 2) me emme tunnu nyt millään saavan ehdokkaita kuntavaaleihin, ja se tarkoittaa sitä, että mun 15 vuoden ponnistelut eivät näytä tuottaneen mitään; ja 3) isälle sattui viime viikolla auto-onnettomuus, jonka takia hän on ollut viikonlopun yli autoton, ja samaan aikaan veljelleni on kasautunut kaikenlaisia ongelmia, jonka takia hän ei ole päässyt auttamaan isää, ja minä olen kaukana enkä voi auttaa - toivottavasti isä saa autonsa tänään, mutta se ei poista sitä huolta, että isän ei ehkä pitäisi enää autoilla. Siinä tämänhetkiset ongelmat noin pähkinänkuoressa. Onneksi sentään työrintamalla sujuu ihan hyvin, ja paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta leppoistaminenkin sujuu.

Viime viikolla vedin kahtena päivänä kuntolenkin ja yhtenä päivänä olin salilla. Lopultakin otin ja kuuntelin podcastia salilla, jolloin jaksoin polkea kuntopyörällä peräti 10 minuuttia. Aloitin Antti Holman Sodomasta, ajattelin, että siitä sitten pikkuhiljaa ehkä vakavampiin juttuihin. Kunhan siihen kuuntelemiseen tottuu. Tänään kävin myös kuntolenkillä, kun on ollut niin ihana ilma. Ihanaa, kun päivät pitenevät, ja illalla pääsee vielä töiden jälkeen valoisassa ulkoilemaan. Iän myötä alan yhä enemmän kaivata valoa ja aurinkoa, näemmä.

Sananen tai pari huuhaasta

 Yle julkaisi pari päivää sitten Kulttuuricocktail-palstallaan kiinnostavan kirjoituksen huuhaasta. Se, mikä minua - ja somesta huomasin, etten ollut ainoa - siinä ihmetytti, oli se, että kirjoittaja niputti surutta hieronnan huuhaaksi, yhdessä joogan ja inkivääriteen kanssa, vaikka itsekin kritisoi niputtamista ja toi esille sen, että osa niin sanotuista uskomushoidoista toimii.

Minä opin kuntoutuksessa aikoinaan, että liike on lääke. Olen henkilökohtaisesti todennut sen toimivan. Muutama vuosi sitten minulle tuli olkapäähän niin hirveä jumi, että en kyennyt nukkumaan, koska sitä särki kaikkien särkylääkkeidenkin vaikutuksessa niin paljon ihan vain levossa. Ainoa keino nukkua oli tainnuttaa itsensä isolla annoksella lääkkeitä. Sen keskellä raahauduin kuitenkin joogaan, koska olin kurssin maksanut ja sitä oli vain muutaman kerran, ja ajattelin, että ihan sama, kun joka tapauksessa sattuu. Alkurentoutuksessa purin hammasta ja ajattelin, että kohta ehkä huudan ääneen. Loppurentoutuksessa olkapäähän ei sattunut enää yhtään. Jokin kipulääkitys minulla tietenkin oli, mutta vain se tavallinen, koska olin autolla liikkeellä, enkä siksi voinut ottaa niitä vahvempia (joiden yhteisvaikutuksella sain itseni iltaisin tainnutettua uneen). Koko jumi parani lopulta hyvin yksinkertaisella ja pienellä liikkeellä, jonka fysioterapeutti minulle neuvoi.

Jos hieronta on huuhaata, niin sitten varmaan liikuntakin. Olen tietysti myös kokenut hieronnan parantavan voiman lähes 54 elinvuoteni aikana, viimeksi syksyllä, kun hirveän työputken ja koronan keskellä en päässyt kuntosalille (huuhaata kai sekin) enkä joogaamaan (no se nyt ainakin on huuhaata), ja selkäni kipeytyi kovasti. Paikallisen Jamicen hieroja Lea hieroi niin, että seuraavana päivänä olo oli kuin jyrän alle jääneellä, mutta sen jälkeen selkä oli kunnossa - voin suositella muuten lämpimästi. Paitsi niin, sehän on huuhaata. Mutta missä menee raja? Onko koulutettu fysioterapeuttikin huuhaata?

Kirjoittaja niputti ohimennen myös ruokavalion huuhaaksi. On tietysti selvää, ettei mitä tahansa voi parantaa ruokavaliolla, mutta on myös olemassa sairauksia, joihin auttaa vain oikeanlainen ruokavalio. Ja vaikka ruokavalio ei parantaisikaan sairautta, se voi helpottaa oireita.

Kirjoittaja mainitsi myös plasebovaikutuksen, josta käänsin kirjan viime vuonna. Kirjan alussa sen kirjoittaja sanoo, että hänen esittelemänsä metodi - jossa opetellaan olemaan itselle plasebo - ei korvaa lääketieteellistä hoitoa. Toisin kuin hänen oppejaan on tulkittu, hän ei väheksy lääketiedettä, vaan esittää omia oppejaan lääketieteen rinnalla ja sitä täydentävänä keinona. Tavallaan kirjan voi tulkita silkaksi huuhaaksi, ja varmasti se osittain on sitä, mutta osittain siinä on paljon sellaistakin, joka auttaa ja toimii omassa elämässä. Esimerkiksi se, että meditointi auttaa stressiin, jonka negatiivinen vaikutus ihmisen terveyteen on ihan kyllä lääketieteellisestikin tunnustettu.

Kirjassa esiteltiin plasebon vaikutusta monissa lääketutkimuksissa. Minä ajattelin jo käännöstä naputtaessani, että yhteistä monissa niistä oli se, että ihminen, joka plaseboa sai - oli se sitten missä muodossa tahansa - oli mukana tutkimuksessa, jossa hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan oltiin kiinnostuneita. Nainen, joka parani pitkäaikaisesta masennuksesta plasebolääkityksellä, kävi tapaamassa tutkijaa säännöllisesti: ehkä hän ei ollut ennen saanut sellaista huomiota osakseen. Siihen kai psykoterapiakin osittain perustuu: joku on kiinnostunut sinusta ja kysyy säännöllisesti, kuinka voit. Tietenkään, tässäkään, se ei varmasti ollut ainoa syy paranemiseen - aika harvoin mikään yksittäinen asia toimii yksinään - mutta osa sitä. Osansa oli varmasti myös uskolla, kuten kirjailija perustelee: sillä, että plasebon saaja uskoi parantuvansa.

Ja sitten ne luulosairaudet. Olen nähnyt, kun ihminen turpoaa muodottomaksi tilassa, jossa ei mittausten ja testausten mukaan ole mitään vikaa, ja jossa itselleni ei tule minkäänlaisia oireita. Olen omasta mielestäni varsin rationaalinen ja järkevä ihminen, joka uskoo vankasti tieteeseen. Mutta tosiasia on myös se, että kaikkea ei tieteellä voi selittää. Voi olla, että se ihminen on niin herkistynyt homeiselle sisäilmalle, että pienikin määrä saa hirveitä oireita aikaiseksi. Vai johtuiko se siitä, että hän tiesi olevansa homeisessa tilassa, ja oireilu on psykosomaattista (sekin kai on silkkaa huuhaata). Toisaalta käsittääkseni homeelle altistunut huomaa kyllä homeen myös sellaisissa tiloissa, joissa ei tiedä sitä olevan. Joka tapauksessa oireilu on todellista.

Huuhaan raja on tosi häilyvä. Ihmiset leimaavat helposti huuhaaksi sellaisenkin, joka perustuu ihan vain ihmisen oman kehon ja mielen toimintaan. Minä olen aina uskonut, että meissä on paljon sellaista voimaa, jota emme osaa käyttää. Tavallaanhan lääkkeidenkin vaikutus perustuu siihen: lääkeaine panee oman järjestelmämme tuottamaan sitä, mitä sairauden parantamiseen tarvitaan. Ja se, mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella. Jos inkivääriteen juominen helpottaa flunssaista oloa, tai jos c-vitamiini tuntuu lyhentävän flunssan kestoa, niin miksi ei käyttäisi sitä? Tietysti voi sanoa, että myös enkelit ovat ihmisen omia voimia, koska ihmisen mieli on ne kehittänyt, ja siten sekään ei ole varsinaisesti huuhaata. Ehkä voi sanoa niin, että huuhaata se on silloin, kun sen varjolla hylätään fysiikan opit ja terve maalaisjärki. Kun ei rokoteta. Mutta se, että kipeytynyt lihas vertyy, kun sitä hierotaan, on ihan vaan silkkaa fysiikkaa ja maalaisjärkeä. 

Höllennys, vihdoinkin!

Vapaa viikonloppu, lopultakin. Siis oikeasti vapaa, eikä vain johonkin tiettyyn tekemiseen - kuten matkustamiseen - tarkoitettu. Lisäksi olen onnistunut pitämään tulevat viikot töiden suhteen keveänä niin, että voin pitää illat vapaina. Minulla on opintoja tehtävänä, joten sitäkin varten on pidettävä vapaata.

Joo, nyt nämä työt on siis tehty. Nyt on sitku.

Kunnonkohotusprojekti etenee seuraavasti: Auttoisissa kävelin niitä 3,5 km:n lenkkejä, kunnes tuli tuuliset päivät, jolloin en kävellyt lenkkiäni. Kotiin palattuani olen lähes joka toinen päivä päässyt kävelemään, paitsi nyt ihan viime päivinä. Tänään aion siivota ja mennä salille, joten lenkki jää taas huomiselle.

Ruokavalion suhteen tein sellaisen suunnitelman, etten kieltäydy herkuista, mutta yritän juoda mahdollisimman paljon vettä ja opettelen pureksimaan ruokani paremmin. Se liittyy Pertti Mustajoen taannoiseen blogikirjoitukseen, jossa hän laski, että suupalaa pitää pureskella 15 kertaa. Minäkin ahmin aina ruokani. On tosi vaikea muistaa pureskella riittävän monta kertaa. Nyt opettelen. Ja samalla opettelen sitä vedenjuontia. Olen syönyt lähes pelkästään keittoja, leipää ja karkkia viime viikkoina.

Eilen ostin salaattitarpeet ja heitin pilalle menneet pois ruokahävikkiä kiroten. Huomasin, että valmiiksi silputtu salaatti pussissa maksaa yhtä paljon kuin se kokonainen salaattikerä. Valmiiksi silputussa on valmiiksi erilaisia salaatteja (eilen ostamassani on mm. babypinaattia), ja se on valmiiksi pesty, joten sen voi heittää suoraan kulhoon ja muut osaset päälle. Jos ostaa kokonaisen, saa vain yhtä salaattia, se pitää pestä ja silputa, ja osa siitä kuitenkin menee pilalle. Koska syön kuitenkin keittopainotteisesti saadakseni mahani kuntoon. Tästä se taas lähtee, jee!

Uusi vuosi ja vanha projektit

 Olen jatkanut 20 minuutin kunnonkohotuslenkkejäni täällä Auttoisissa isän luona käytännössä päivittäin loppiaisesta alkaen. Eilinen jäi välistä, koska se meni sukulaisvierailuissa. Vauhtia on niin, että pääsen sen 2 km jo 21 minuuttiin. Kävelen sitä 3,5 km:n lenkkiä, jota juoksen yleensä. Nyt on täällä etelässäkin lunta, joten juoksemisesta ei tule mitään. Eikä tulis muutenkaan: jo joulukuun alussa liukastuessa venäyttämäni nilkka oireilee edelleen.

Lähdin mukaan Muutos-valmennuksen Tehostarttiin, mutta eihän täällä isän luona mistään ruokavaliosta mitään tule. No, sentään tulee syötyä kohtuullisen säännöllisesti, ja voi olla, että joulun aikaan keräämäni lisäylikilot ovatkin pudonneet. Sen näkee sitten kotona. Isän vaa'an mukaan olen kilon kevyempi kuin tullessa. Muutenkin kaikki jumppaaminen ja muu on hankalaa, saati, että voisi jotain TRE-harjoituksia tehdä. Kunhan nyt edes kävelen, ja vähän venyttelen.

Ja töitäkin on järjettömästi, ettei mitään muuta oikein ehdi. Tässä minä sitkuttelen taas, että kunhan nämä työt on tehty, niin...

Laihdutuksen post mortem

Don't get me wrong, en ole aikeissa luovuttaa. Ajattelin vain tehdä pienen analyysin uuden vuoden uuden projektin (tai uusien projektien, pelkään) pohjaksi. Jenna Elfmanin hahmolla elokuvassa EDTV oli kohtaus, jossa hän ränttäsi, että voisi tehdä lopahtaneille suhteilleen ruumiinavauksia, post mortem. Siitä tämä tuli mieleen. 

Olen laihduttanut more or less teini-ikäisestä asti. En ollut nuorena mikään pullukka, vaan pikemminkin pitkä ja hoikka, mutta aina iso ja painava, en mikään siro keijukainen, siis. Moni sanoo vieläkin, ettei ylikilojani edes huomaa - ulkomuodon perusteella näytän aika normaalilta, mutta vaaka kertoo, että ylikiloja on aika tarkkaan 20. BMI on 31,3, eli olen "merkittävästi lihava". 

Jos nyt puretaan ihan vain tämän vuosituhannen tilannetta, niin 2006, kun olimme muuttaneet Kempeleeseen, innostuin karppaamisesta. Se ei vielä ollut mikään muoti-ilmiö, ja muistan, kun ystäväni taivasteli sitä, etten syö perunaa tai pastaa. Se vastaa nykyistä ketodieettiä: moni puhuu, että silloin karppaaminen oli rasvan syöntiä, mutta niitä samoja broilerinrintafileitä ja kasviksia mekin syötiin, kuin ketoilijat nykyään, ja turkkilaista jugurttia. Ongelmana oli ankara ummetus, mutta sain pudotettua jopa kahdeksan kiloa, ja keväällä 2007, kun täytin 40, painoin kivat 82 kg. 

Ja sitten sairastuin reumaan. Mitään todisteita siitä, että karppaaminen olisi vaikuttanut reuman puhkeamiseen ei mulla ole, mutta sen verran uskon synkronisiteettiin, etten pidä sitä ihan silkkana sattumana. Reumahan on autoimmuunisairaus, joten se oli minulla olemassa jo ennen oireita, ja on mahdollista, että karppauksen aiheuttama fyysinen rasitus sai sen puhkeamaan. Mene ja tiedä. Samasta syystä päätin viime keväänä jättää toisen paastokokeiluni kesken: tajusin, ettei kannata rasittaa elimistöä turhaan. Eka kokeilu osoitti, että pystyn siihen, toinen koe olisi ollut turha, koska paastosta ei ollut mitään hyötyä, varsinaisesti. 

Meni kaksi vuotta, ennen kuin lääkitys reumaani löytyi, ja sinä aikana söin kortisonia enkä kyennyt juuri liikkumaan, paitsi uimahallissa. Muistan vieläkin, miten mahtavaa oli, kun sain lämpimässä terapia-altaassa kämmeneni suoraksi sitä lätkää vasten, jonka avulla vesijumppasimme. Lihoin sinä aikana noin 20 kiloa, eli painoin pahimmillani 104 kg vielä vuonna 2012. Reuma antoi tekosyyn siirtyä kasvissyöjäksi 13 vuotta sitten. Olin halunnut sitä jo kauan - eettisistä ja ekologisista syistä - mutten vain ollut saanut aikaseksi. Osittain siksi, että puolisoni vastusti sitä, ja koska pienten lasten äitinä jouduin kuitenkin kokkaamaan perheelle ruokaa. Ekan vuoden (se oli uuden vuoden päätös) kokkasin erikseen, sitten lopetin, ja ilmoitin, että jos haluatte jotain muuta kuin kasvisruokaa, saatte tehdä itse. Perhe sopeutui. Ja nykyäänhän saa jo vaikka mitä "lihankorvikkeita". Etenen kohti vegaanisuutta, mutta se edistyy hitaasti, kun on se perhe. Jos eläisin yksin, olisin jo vegaani. 

Olen kokeillut laihduttamista kaikenlaisilla luontaisvalmisteilla ja Alli-lääkityksellä. Kokeilin pätkäpaastoa siten, että söin 8 tunnin aikana ja paastosin 16. Vähähiilarista. Kaalikeittoa. Sitä halvempaa pussikuuria ja nyt viimeksi Nutrilettiä. Parhaiten toimii se, kun syö säännöllisesti ja pitäytyy tarkasti ruokavaliossaan. Mutta auta armias, jos yhtään lipeää siitä. Sen nimittäin olen oppinut, että se one golden shot -teoria pitää paikkansa: kaikki keinot auttavat vain sen yhden kerran. Jos kokeilee toisen kerran, ei tapahdu mitään. Ehkä se johtuu siitä, ettei siinä ole enää uutuudenviehätystä, eikä se innosta pysymään tarkkana. Ja jos on kuukauden aikana saanut tikistettyä sen neljä kiloa pois, niin ne saa yhden viikonlopun aikana helposti takaisin, ihan yrittämättäkin. 

No, vuosien varrella olen saanut sen kymmenisen kiloa pois, ja taas muutaman kilon takaisin. Äidin saattohoito ja kuolema olivat tehokkaimmat laihdutuksen kannalta. En suosittele, tosin. Paino on jojoillut 92-97 kilon välillä. Joo, hiton painava. Kun kaksi vuotta sitten juoksin sen Naisten kympin, painoin 92. Nyt on painoa se 97, ja toukokuussa on edessä uusi kymppi. Nyrjähtänyt nilkka on edelleen kipeä ja tiet ovat hiton liukkaat. Ei nilkka eikä vauhti parane, ennen kuin teillä voi kävellä kunnolla. Olen lähdössä lähes kahdeksi viikoksi reissuun isän luo ja Keravalle, ja siellä pitäisi olla kohtuullisemmat kelit. Ehkäpä pääsen paremmin liikkumisen makuun. Syöminenkin on hallitumpaa, kun isän luona ei voi koko ajan rampata kaapilla. 

Tiedän nimittäin tarkkaan, mikä on juurisyynä sille, että en laihdu vaan lihon: tämä jatkuva turhauttava naputus saa mut napostelemaan koko ajan. Kun mulla on vapaapäivä, syön hyvin ja liikun: teen salaatin, käyn kävelyillä, keittelen hyviä keittoja, käyn salilla. Kun on työpäivä, ja varsinkin kiiretyöpäivinä, tulee naposteltua kaikenlaista epämääräistä. Jääkaapissa on kyllä naposteluporkkanoita ja minitomaatteja, mutta suklaata ja keksiä tekee mieli. Ja vapaapäiviä mulla on todella, todella harvoin.