Omena päivässä -dieetti, osa 2: uusi vuosikymmen

29.12.2019

Uuden vuosikymmenen kynnyksellä (juu, tiedetään, joidenkin mukaan se alkaa vasta 2021, mutta koska numero vaihtuu nyt, mun pirrassani se on uusi vuosikymmen) aloitan taas uuden elämän ja uuden dieetin. Sitä varten tein tänä päivänä tickerin, joka pitäisi näkyä tässä:

 

Tähän tulee siis nyt uuden dieetin seuranta. Noudatan samaa vanhaa "omena päivässä" -dieettiä. Ja ok, eka tavoite on nyt 8 kilon päässä, ja sen aion tavoittaa syntymäpäivääni mennessä, eli runsaassa 16 viikossa.

8.1.2020
Vähän päälle viikko ja puolisen kiloa on lähtenyt. Orjallisesti en ole ruokavaliota noudatellut, viikonloppuna tuli mässäiltyäkin. Vois sanoa, että "pehmeä lasku". Tarkoitus olisi paastota ensi viikolla, tilasin kolmen päivän paastopaketin. En ole koskaan ennen paastonnut, vaikka monesti oon aikonut. Nyt valmistaudun siihen keventämällä.

9.1.2020
New decade, new me. Paastopaketti on tullut, ja lisäksi tein eilen päätöksen osallistua Naisten kymppiin tänä vuonna. Toissa vuonna se siivitti mun laihdutustani ja koko kesääni, ja kokeilen, josko se toimis samoin tänä vuonna. Viime vuosi meni löysäilyksi, ja niinpä kiloja pärähtikin 5-6 lisää.

23.1.2020
Elämäni eka paasto (Nyformin kolmen päivän paastopaketilla, suosittelen!) suoritettu. Päätin kokeilla, auttaisiko paasto pääsemään eroon ärsyttävästä napostelunhimosta, ja se toimi - ainakin toistaiseksi. Paastosta on nyt viikko. Paasto sujui yllättävän hyvin. Ekana päivänä vatsa vähän kurni, ja nukutti ihan hirveästi. Onneksi oli mahdollisuus nukkua toooosi pitkät yöunet. Ja sen jälkeen ei ollut yhtään nälkä. Kun lauantaina (nyt on torstai) aloittelin syömistä, tuntui siltä, että mihin sitä ruokaa oikein edes tarvitaan, ja mihin se muka mahtuu. Nyt uppoaa jo hyvin, mutta selvästi maha täyttyy entistä vähäisemmällä määrällä, eikä nälkä oikein vaivaa vieläkään.
Ja paino on pudonnut!

Carpe diem

Pohdiskelin tässä äskettäin "carpe diem" -ajattelua, elämänohjetta, tapaa elää, mitälienee lifestyleä. Sitä, että oikeastaan se viittaa itsekkyyteen - ainakin siinä muodossa, kun sitä mun nähdäkseni käytetään. Tartu hetkeen, elä hetkessä, tee sitä, mitä haluat, nauti joka hetkestä täysillä and all that shit. Suuresti ihailemallani näyttelijä Judi Denchillä on ranteessaan tatuoituna "carpe diem".

Ja sitten se tuli mua vastaan Malena "Greta Thunbergin äiti" Ernmanin kirjassa Sydämen asioita: "Me emme tarttuneet pelkästään hetkeen, vaan kokonaisiin päiviin, viikkoihin, kuukausiin ja vuosiin. Vain, jotta saisimme drinkkimme auringon laskiessa, uutta tanskalaista designia edustavan keittiön tai kenkäparin, jota ei voinut ostaa mistään täältä pontevalta Pohjolanmaalta."
Kyllä, se viittaa itsekkyyteen. Malena muistutti, mistä se tuli: edesmenneen Robin Williamsin (rauha hänen sielulleen) esittämän opettajan suusta loistavassa elokuvassa Kuolleiden runoilijoiden seura vuonna 1989.

Muistan kun vanha ystävä kärttyisenä kritisoi mun tai jonkun muun Facebookiin postaamaa lässynlässyn elämänohjetta siitä, että pitää aina tehdä vaan sitä, mistä tykkää, sanomalla, ettei se ole aina mahdollista. Että on tyhmää hokea sellaista, koska suurin osa ihmisistä ei vaan voi elää niin.
Se kuitenkin tuntuu olevan hyvin tyypillinen tapa elää, tai ainakin sitä tavoitellaan. Because I'm worth it.

Sehän on vain itsekkyyttä. Heti mulle kaikki tänne. Mulla on oikeus saada mitä haluan ja tehdä mitä mä haluan. Carpe diem, lähde nyt heti, mene ja ota se, mitä haluat. Tee mitä haluat. Nauti hetkestä, elämä on lyhyt, anna palaa. Ei tarvitse välittää muista.
(Tästä aiheesta löytyy hyvä teksti täältä.)

Harvat asiat - tai sen puoleen sanonnatkaan - ovat yksioikoisia ja yksiselitteisiä. Jos ajattelee asiaa niin, että sinä olet arvokas, ja minä olen arvokas, eikä meidän tarvitse uhrautua kenenkään toisen vuoksi, eikä meidän pidä välittää siitä, mitä muut sanoo tai haluaa meidän olevan tai tekevän, niin kyllä, just näin se on, myös mun mielestä. Paskat siitä, mitä muut ajattelee musta tai odottaa multa. Minä itse päätän, mitä teen. Ja mun elämä on ainutkertainen ja kallis, ja minä käytän sen niin kuin itse haluan.

Ja sitten taas toisaalta mä olen tehnyt aikoinani sen valinnan, että olen hankkinut lapsia. Niinpä mulla on vastuu heistä ja velvollisuus huolehtia heistä, koska olen heidät maailmaan saattanut heiltä kysymättä. Ja siinä mun on siirrettävä mahdollisesti omia tarpeitani ja halujani sivuun, koska he tarvitsevat minulta jotain muuta. Mahdollisesti. Ja ne muut, jotka olen ottanut huollettavakseni: kissan ja koirat, jotka on jalostettu ihmisen lemmikiksi eivätkä pärjää ilman ihmistä, minua.

Ja lisäksi on mun vanhempani. Ei mun ole pakko häntä auttaa, mutta mun omatuntoni ei antaisi mun jättää vanhempaani heitteille. Hän on aikoinaan siirtänyt syrjään omia halujaan ja tarpeitaan taatakseen mulle turvallisen kasvuympäristön. Nyt on mun vuoroni venyä. Ja samoin kuin lasten kohdalla: se aika, jolloin hän tarvitsee mun huolenpitoani ja apuani, on mun elämästäni aika pieni siivu.

Ja sitten se isoin ja merkittävin toisaalta. Jos mun haluni ja tarpeitteni toteuttaminen on ristiriidassa sen kanssa, mikä on ihmiskunnalle ja ympäristölle hyväksi ja tarpeen, niin silloin minä joustan. Koska minä olen vain yksi pieni osa tätä kaikkeutta, ja minä ja minun kaltaiseni, minun jälkeläiseni, ovat riippuvaisia siitä, että ympäristö voi hyvin, että planeetta on elinkelpoinen. Jos minun halujeni ja tarpeitteni toteuttaminen vaarantaa tulevien sukupolvien elinmahdollisuudet, muista lajeista puhumattakaan, mun ei ole pakko tarttua hetkeen. Mä voin hakea iloni ja nautintoni muualtakin, sellaisesta, mikä ei tuhoa ilmastoa tai luonnon monimuotoisuutta.

Yksinkertaistettuna: minulla on oikeus tehdä mitä haluan, ja sanoa mitä haluan, kunhan en vahingoita ketään - tai mitään - muuta.

Palataan siihen sanontaan. "Carpe diem" tarkoittaa sitä, että ei pidä aikailla. Että tekee nyt sen, mitä aikoo, koska myöhemmin ei ehkä ole mahdollista. Ei se tarkoita, että ota se itselle. Nauti hetkestä, siitä, mitä nyt on. Tunne aurinko iholla ja haista kukkanen. Kuuntele linnun laulua, nauti näkemästäsi taideteoksesta, maistamastasi ruuasta ja kokemastasi tunteesta. Yksi sanonta kuluu jotenkin niin, että ihminen ei voi aina valita sitä, mitä elämässä tapahtuu, mutta ihminen voi valita sen, miten siihen suhtautuu. Mä olen jo parin vuoden ajan yrittänyt soveltaa tätä omaan elämääni.

Mä inhosin aiemmin päiväjunamatkoja Oulusta Helsinkiin. Mä tulen helposti pahoinvoivaksi junassa, ja siksi joudun usein olemaan toimettomana junassa. Minä, joka optimoin ajankäyttöni to the max aina ja kaikkialla. Siksi suosin yöjunia niin kauan kun en joutunut itse maksamaan matkojani (ja suosin edelleenkin jos saan lipun kohtuuhinnalla) tai lensin. Sitten tuli aika, kun jouduin itse maksamaan matkani ja VR lanseerasi säästölipun. Päätin, että opettelen nauttimaan matkasta. Teen siitä omaa aikaa. Pyrin välttämään sitä, että pitäis tehdä töitä junassa, ja sen sijaan kuuntelen musiikkia ja neulon villasukkia.

Lisäksi mä olen opetellut menemään itseeni. Mä olen aina ollut yksin viihtyvä tyyppi, en juuri kaipaa seuraa, mutta tekemistä kylläkin. Nykyisin mä yritän hakea tekemistä pääni sisältä. Mietiskelen ja antaudun pohdiskeluille. Meditoinkin.

Ja suurin nautinto tulee siitä, kun auttaa muita. Kun pystyy auttamaan muita, tai tekemään hyvän teon, tulee ihan hirveän hyvä mieli. On jotenkin kummallista, miten ihmiset ei sitä huomaa. Suurimman ilon mä sain 50-vuotissyntymäpäivänäni siitä, että mun ja serkun yhteissyntymäpäiväkeräys WWF:lle tuotti yli 600. Koska mun rahat eivät ole vain mun, vaan perheen yhteisiä, mä en voi käyttää niitä niin kuin haluaisin, ja siksi en vois koskaan muuten antaa hyväntekeväisyyteen niin paljon rahaa.

Omena päivässä -dieetti

On tullut varmaan kirjoitettua ennenkin laihduttamisesta, joka on jo varsin pitkäaikainen harrastukseni. Helsingin Sanomissa oli äskettäin yleisönosastokirjoitus kehopositiivisuudesta (linkki), jossa nimimerkki sanoi, että kehopositiivisuus sai hänet lihomaan. Itsekin yritin viime talvena "no-diet" -dieettiä, kun aina sanotaan, että pitää kuunnella kehoa ja syödä siten, miltä tuntuu. No, minun kehoni sanoo haluavansa karkkia. Minun kehoni ei halua olla nälkäinen, eikä syödä salaattia ilman kastiketta eikä pelkkiä kasvipihvejä ja vihanneksia ilman pastaa, perunaa ja riisiä. Minun kehoni haluaa kermaa, voita ja hiilihydraatteja, paljon ja tyhjiä.

Ja samaan aikaan polvet ja lonkka huutaa hoosiannaa, koska mun niveleni eivät kestä sitä painoa, mikä kertyy, kun kuuntelee kehon haluja. Viime kesänä - tai nyt on jo sanottava toissa kesänä - pudotettu paino tulu takaisin, ja nyt en ole saanut sitä pudotettua, vaikka olen ollut yrittävinäni tosissaan. Olen taas jättänyt sipsit ja suklaat ja karkit ja pullat, ja pastan ja perunan, mutta mitään ei ole tapahtunut. Jotain ihmerohtoa tai kikkakolmosta etsiessä törmäsin ravitsemusterapeutti Reijo Laatikaisen blogiin Pronutrionist, jossa Laatikainen mainitsee karppaamisen olevan astetta tehokkaampi laihdutuskeino (linkki). Minähän aikoinaan karppasin, ja laihduinkin 8 kg, mutta sen jälkeen sairastuin reumaan ja lihoin 20 kg. Ja silloin söin lihaa. Nyt pitäisi karpata kasviruoalla, ja se onkin jo vaikeampaa. On tosi vaikea saada syötyä niin paljon, ettei tulisi nälkä. Ja koska silloin aikoinaan mulla oli isona ongelmana ummetus, ja nyt sitä on muutenkin koko ajan tämän istumatyön takia, en halua jättää kaikkea kuitua enkä aamupuuroani.

Nyt olen ehkä parin viikon ajan noudattanut seuraavanlaista ruokavaliota:

• Aamulla puuro voisilmällä (ja teetä hunajalla ja kahvia sekä vitamiinipore)
• Välipalaksi rahkajugurttia ja mustikoita ja tilkka päärynä- tai omenasosetta
• Lounaaksi tonnikalasaatti tai jokin kasviproteiinipihvi ja sekavihanneksia ja salaattia
• Välipalaksi iltapäivällä kahvi ja hapankorppuja oivariinilla
• Päivälliseksi samaa ruokaa kuin muut, mutta ilman perunaa tai pastaa
• Iltapalaksi rahkajugurttia ja muromysliä
• Nukkumaan mennessä mukillinen rooibosteetä hunajalla

Siis olen yrittänyt. Yhtenä päivänä oli päivälliseksi pizzaa, kun en itse ehtinyt kokkailemaan. Yritän välttää vehnää muutenkin, koska mahani menee hiukan sekaisin siitä. Viikonlopuksi ostin karkkipussin, koska ryydytti. Välillä otan kahvin kanssa tummaa suklaata. Sunnuntaina oli kokous ja marjapiirakkaa. Tulos: +-0.

Omena päivässä -dieetti on jotain, jonka kehitin keväällä. Se tarkoittaa sitä, että syön kaiken muun ohessa omenan joka päivä, vanhaan kunnon "omena päivässä pitää lääkärin loitolla" -hengessä. Ja omenoita on, ostin taas uusiakin, mutta kun en koskaan muista syödä niitä. Mikä onkin mun laihduttamiseni suurin kompastuskivi: minä en muista syödä riittävän usein, jotta ei tulisi nälkä ja mielihaluja. Periaatteessa syön ihan hyvin ja terveellisesti, mutta aina illalla tulee kauhea napostelun tarve, ja siihen ei pikkuporkkanat auta. On saatava hiilareita. Nyt olen saanut suunnattua himoni hapankorppuun, mutta eipä sekään ole ilmeisesti hyvä, kun ei kerran tuloksia synny.

Oikeasti tarvitsisin tässä ohjausta, mutta siihen ei ole rahaa. Pitäisi pitää ruokapäiväkirjaa, mutta siihen ei riitä rahkeet (aika ja muisti, lähinnä).

Ja se kehopositiivisuus: What a load of bullshit. Ymmärrän, että itseään pitää rakastaa eikä ruoskia, ja että kaikki ovat arvokkaita sellaisena kuin ovat, mutta miksi pitäisi hyväksyä status quo, jos se tila on epäterve? Ylipaino on epäterveellistä. Kun näen valtavan lihavia ihmisiä, ajattelen aina, että jestas, mikä rasite nivelille. Kun mullakin se elopaino tuntuu nivelissä, vaikka pituuteni takia en edes näytä mitenkään hirveän ylipainoiselta. Vaikka olenkin. Muut saavat mun puolesta olla mitä haluavat - ei tulisi mieleenkään bodysheimata ketään - mutta minä en aio suhtautua positiivisesti oman kehoni ylikiloihin, vaan taistelen niitä vastaan hautaan asti. En minä nuoruutta tavoittele, mutta en halua olla liikuntakyvytön vanhus 75-vuotiaana.

Venyttelystä

Sain lopultakin juostua sen kympin tälle kesälle, ja nyt - kaksi päivää lenkin jälkeen - on reidet edelleen aivan tönkkönä, ei varsinaisesti kipeänä, mutta ylösnousu tuolilta tuottaa kipua ja kävely on välillä vähän köpöttelyä.

Mä en venyttele ennen suoritusta, mä venytän aina vain lämpimiä lihaksia. Kun aikoinaan sain eka saliohjelmani, silloin ohjaaja neuvoi, että venyttele jokaisen sarjan jälkeen. Olen huomannut, että moni vetää henkeä sarjan jälkeen - minä hoidan venytykset siinä välissä. Se on kätevää, tulee venyteltyä just ne lihakset, joita juuri rasitti, ja tehtyä samalla vastaliikkeitä. Saman teen lenkillä. Lähden aina liikkeelle hitaasti, ensin kävellen (viritän Samsung Health -mittarini ja Spotifyn kännykästä kuntoon) ja sitten hitaasti hölkytellen. Siinä mun lämmitykset. Kun tulen lenkiltä, venyttelen heti tuoreeltaan perusteellisesti, erityisesti jalat ja pakarat, mutta myös kädet ja hartiat, koska ottaahan se hölkkä niihinkin.

Toinen fyssari pari vuotta sitten sanoi, että venytykset pitäis nykyisin tehdä nytkyttäen, eikä pitkänä. No, mene ja tiedä, minä teen molempia. Nytkytän, kun siltä tuntuu, ja teen pitkää, kun siltä tuntuu. Minähän käyn yinjoogassa aina kun vaan pääsen, ja sehän on pitkiä venytyksiä, mikä on aivan ihanaa. Niinpä käytän tietenkin joogassa oppimaani myös arkivenyttelyssä.

Noin yleisesti ottaen en siis tosiaankaan venyttele kylmiltään. Se ei tunnu hyvältä eikä järkevältä. Uusimmassa saliohjelmassa mulla on venytysliikkeitä heti alkulämmittelyn jälkeen, mutta olen siirtänyt ne loppuun/keskivälille. Niin pätevältä kuin se PT tuntuikin, en ole kovin tyytyväinen ohjelmaan. Tuli vähän liukuhihnamainen fiilis siitä. Että starndardiliikkeet selkävaivaiselle. Eipä silti, sain toki taas omaan pakkiini uusia liikkeitä ja hyviä ohjeita, mutta itse on ohjelma laadittava, ja varioitava sitä joka kerran salilla. Onneksi on jo kokemusta.

Toinen, mistä on kokemusta, on tämä laihduttaminen. Kun 12 vuotta sitten sairastuin reumaan, olin sitä ennen laihduttanut karppaamalla kahdeksan kiloa puolessa vuodessa. Nykyisin sitä sanotaan ketogeeniseksi, mutta sama periaate siinä on: hiilarit alas ja ketoosi päälle. Reuman seurauksena lihoin 20 kiloa vajaassa parissa vuodessa, ennen kuin lääkitys saatiin kohdalleen. Olen Facebookiin päivittänyt tälle päivälle, että lääkärin mukaan olen "lähes terve nainen", ja että uusi elämä saa alkaa. Siitä se sitten alkoikin. Olen saanut pikkuhiljaa pudotettua vajaan kymmenisen kiloa - ison osan siitä äidin kuoleman myötä: silloin putosi 4-5 kiloa parissa kuukaudessa - ja sen koommin paino on sahannut muutaman kilon sisällä. Nyt on taas laskusuhdanne, ja siitä pidän nyt tiukasti kiinni.

Niin, se kymppi. Oli aika tuskaista ja tahmeaa, mutta tulipa tehtyä. Ensi viikolla uudestaan, kunhan nyt reisilihakset paranee. Suunnitelmissa on uusi reitti, jonka olen jo pyörällä mitannut. Polveen ei sattunut yhtään, enempi juostessa alkoi loppuvaiheessa jalkapöytiin koskea, mikä on ihan luonnollista näillä kiloilla. Tuntuu siltä, että jalkalihakset ovat paremmassa kunnossa. Aluksi katsoin, että aika olisi parantunut, mutta tarkemmin katsottuani huomasin, ettei ollut. Samsungini GPS on ihan surkea, ja siksi ajanottokin oli pätkinyt niin, että se näytti yli 10 min lyhyempää aikaa. Todellisuudessa aika oli 1.35. Väliin mahtui yksi plogging-sessio, kun löysin tien reunasta apteekin muovipussin ja sen jälkeen kasan kaikenlaista tupakointiin ja sen lopettamiseen liittyviä roskia, ja palasin takaisin hakemaan sen pussin ja keräsin sen täyteen roskia tien sivusta. Toivottavasti ko. hlö pääsee nyt eroon tupakasta, sillä tupakointi näyttää tekevän ihmisen erityisen idiootiksi. Vai pitääkö olla valmiiksi erityisen idiootti tupakoidakseen?

Tilastotietoja alkukesästä 2019

Työtä välttääkseni tutkiskelin hiukan tilastotietoja tältä kesältä - eli juoksukaudelta.
Juoksukausi alkoi Auttoisissa, Padajoella isäni luona 12.4. ja kotona juoksin ekan lenkin 24.4.Toukokuussa pääsinkin lenkille jo 6 kertaa, joista yksi lenkki Seinäjoella ja toinen Kotkassa. Kesäkuussa lenkkejä tuli peräti 10 - ollessani viikon isäni luona juoksin joka ilta, ja lisäksi kirmailin Porin Kirjurinluodolla neljän kilometrin aamulenkin. Tässä kuussa (heinäkuu) olen päässyt vasta kaksi kertaa lenkille: 2 km tosi väsyneenä Ruovedellä (tosin heitin pitkiä kävelylenkkejä koirien kanssa) ja 3,4 km vähän väsyneenä Uudessakaupungissa.

Yhtään kymppiä ei ole tullut tänä vuonna juostua, ja se on nyt lähiaikojen tavoitteena. Että pääsisin aamupäivästä levänneillä jaloilla juoksemaan. Kysymys on lähinnä aikaansaamisesta, muita esteitä sille ei varsinaisesti ole.

Salille pääsin touko- ja kesäkuussa hikiset kaksi kertaa, ja tässä kuussa pääsin ekan kerran tänään salille. Kävisin mieluusti useamminkin, varsinkin kun tuli hommattua uusi "ohjelmakin". Lainausmerkeissä, koska se ei oikein riitä, ohjelma keskittyy mun mielestä lähinnä niska-hartia-alueelle, ja olisin kaivannut kokonaisvaltaisempaa ohjelmaa, joten soveltamalla mennään, edelleen. Mutta siis nautin salitreenistä, ja kävisin vaikka joka päivä, jos vaan aikataulu antaisi myöten.

Pitkäaikaisemmat tarvoitteet löysin jostain artikkelista tässä taannoin - en enää muista mistä. Ne ovat:

• Keskinopeus kävellessä 10 min/km 
• Juostessa 8 min/km 
• 10 punnerrusta (polvet maassa) 
• 10 ylösnousua tuolilta + ylösnousu yhdellä jalalla 
• Lankku 30 sekuntia

Tuon ylösnousun yhdellä jalalla lisäsin, kun jossain sanottiin, että sitä käytetään testinä siitä, tuleeko 75-vuotiaana terveysongelmia. Minulla ei ole tällä hetkellä toivoakaan, että pääsisin tuolista yhdellä jalalla, joten se on nyt tarvoitteena. Tällä hetkellä keskinopeus juostessa on tuo 10 min/km (7 km/h), joten petraamista on siinäkin. Kävellessä en ole keskinopeutta katsonut, kun suurin osa mun kävelystä on löntystelyä koirien kanssa.

#Julyblues

Heinäkuu on aina ollut vähän masentavaa aikaa minulle. En tykkää siitä, kun kaikki pysähtyy. Nytkin mun jatko-opintosuunnitelmiini tuli mutka, enkä saa vastauksia ennen elokuuta, koska kaikki ovat lomalla. Tällä kertaa heinäkuu ja julyblues ei ahdistanut etukäteen, mutta nyt, kun se on päällä, tunnen sen selvästi. Kaikki on taas vähän vaikeampaa ja tahmaisempaa.

Kesäkuussa tuli istuttua paljon, koska jouduin tekemään töitä paljon. Lomaviikolla heinäkuun alussa yritinkin sitten kiriä kiinni, ja aktiivisuuskeskiarvo olikin ekalla viikolla 174 %. Ihan niin paljon en päässyt lenkkeilemään, kun olisin halunnut, ja molemmat lenkit juoksin väsyneenä illan päätteeksi. Tavoitteena on nyt päästä lenkille tuorein jaloin, aamulla. Itse asiassa olen huono tekemään töitä aamuisin: silmäni harittavat, en pysty kunnolla kohdentamaan katsetta, ja aivotkaan eivät tunnu toimivan kunnolla, joten aamulla joutaisi hyvin juoksemaan. Jotenkin en vaan ole päässyt.

Meille tulee portaat! Asumme Kempeleen Sarkkirannan urheilukeskuksen vieressä - alue koostuu ilmeisesti vanhoista soranottomontuista - ja sinne rakennetaan parhaillaan portaita, joita on toivottu jo pitkään. Montulla oli aiemmin mäkihyppytorni, jossa tietenkin oli portaat, joita joskus kipitin. Se kuitenkin oli jo lähes laho, ja piti purkaa pois. Nyt tilalle rakennetaan ihan vain treenaamiseen tarkoitetut portaat.

Epäilen, että olen taas lievästi masentunut, ja aion hoitaa sitä nyt joogaamalla ja meditoimalla iltaisin, sekä liikunnalla. Portaat tulevat tarpeeseen. Yhtään kympin lenkkiä en ole tänä kesänä juossut, ja tarkoitus on ensi tilassa kipaista sellainen. Painokin on noussut - keväällä jo se oli viime kesästä noussut 3-4 kiloa, ja sain sen putoamaan hiukan, mutta lomareissulla tuli taas mässäiltyä, joten nyt alkaa myös armoton painonpudotus.

Kesän lapsi

...mä en tosiaankaan oo. Kesä on aina ollut mulle sellainen vähän tahmainen välivaihe, joka pitää ylittää päästäkseen taas uuteen syksyyn, josta elämä taas alkaa. Mä olen niin syksyihminen.
Tällä kertaa nyt kuitenkin huomaan nauttivani kesästä, ja kuten jo sanoin, odottavani sitä innolla.

Ehkä tämä liittyy osittain siihen, että olen tehnyt tietoisen päätöksen opetella nauttimaan matkasta - oli se sitten juna- tai automatka, tai tämä elämäksi kutsuttu matka. Toisin sanoen, lopettaa se sitku-eläminen.

Tämänhetkinen seesteisyys juuri nyt liittyy siihen, että sain opettajaopintoni valmiiksi. Eli olen nyt muodollisesti pätevä opettaja.

Tänä keväänä juoksuharrastus on jäänyt heikommalle, yhtään kymppiä ei vielä ole alla. Nyt olen isäni luona Auttoisissa, ja olen taas juossut sitä 3,5 km:n "Kievarin lenkkiä" joka ilta. Aika pyörii samassa, se ei ole parantunut. Yhtenä iltana oli vähän vatsavaivoja juostessa, tuntui tosi raskaalta juosta, ja kun pääsin takaisin ja vessaan, maha olikin ihan kuralla. Seuraavana aamuna heräsin työstressin takia jo viideltä, ja siksi myös eilinen lenkki oli tosi tahmainen. Jospa tänään sujuisi paremmin. Sää on suosinut, ei ole ollut liian kuuma. Toukokuussa tuli juostua 7 kertaa, yhteensä 28,8 km, ja tässä kuussa olen nyt jo juossut 5 kertaa, kerran kotona ja neljä lenkkiä täällä. Jos hyvin käy, ehdin Porissa viikonloppuna lenkille.

Tässä keväällä ja alkukesästä on ollut pari viikkoa, kun aktiivisuusprosentti on jäänyt alle sadan viikon keskiarvolla, koska työ on pitänyt kiireisenä. Varmaankin kesällä on paljon työkiireitä, mutta yritän ehtiä liikkumaan niin paljon kuin mahdollista. Ensi viikon olen autoton, joten tulee liikuttua pyörällä runsaammin. Tässä kuussa en vielä ole ehtinyt kuntosalille, joten siinä on ensi viikolla kirittävää.

Juoksuajan alku

Tämä vuoden juoksuaika alkoi 12.4. Auttoisissa. Vetäisin tavallisen 3,5 km lenkkini ajassa 33 minuuttia, mikä on kutakuinkin sama kuin edellisen juoksukauden lopussa syksyllä. Isän luona Auttoisissa on helppo seurata kehitystä, kun on se sama lenkki mitä juosta. Kotimaisemissa se vaihtelee fiilikseen mukaan.

Sen jälkeen juoksin kotimaisemissa 2,6 km ja toissapäivänä Seinäjoella kunnanhallituksen seminaarimatkalla 5 km. Välissä oli takatalvi ja tolkuton kiire töiden kanssa: yksi viikko meni niin, että ka aktiivisuusprosentti jäi alle sadan, mitä ei ole tapahtunut sitten ihan alkuaikojen, eli lähes kahteen vuoteen.

Talvi meni märehtiessä. Muuten voisi sanoa olleensa talviunilla, mutta sen sijaan olen lähinnä stressannut ja lihonut. Syksyltä paino on noussut nelisen kiloa, koska elämää on hallinnut älytön kiire ja stressi, ja ehkä myös jonkinasteinen masennus sen kaiken keskellä. Olen suorittanut keväällä opetusharjoittelua ja olin ehdokkaana eduskuntavaaleissa (ja tietysti paikallisyhdistyksen peejiinä ja yleisjantusena jouduin käytännössä hoitamaan kaikki käytännön vaalihommat), ja kaiken lisäksi olen kehittänyt itselleni taas uuden yhdistysharrastuksen, SPR:n. Siitä olen aika innoissani, ja kunhan muut kiireet helpottavat, hommaan myös ensiapu- ja päivystysvalmiuden. Nyt olen "vain" keräysjohtaja, ystäväpalvelun koordinaattori, jäsenvastaava, varapuheenjohtaja/sihteeri ja ties mitä muuta. Juu, pieni on poppoo.

Olen viihtynyt SPR:n vapaaehtoisten auttajien kanssa, jotka ovat ns. taviksia (vrt. politiikan piireihin), ja jotenkin ihanan positiivisia ihmisiä. Jos vapaaehtoisesti haluaa auttaa muita, niin onhan sitä oltava positiivinen ja pyyteetön. Toisin kuin politiikassa, jossa on valitettavan paljon oman edun tavoittelijoita, sekä heitä, joiden on aina oltava oikeassa.

Kiireisen talven ja alkukevään jälkeen (no, kiire jatkuu kyllä edelleen) on tunnelin päässä alkanut pilkottaa valoa. Ensiksi universumi antoi minulle merkin kirjan muodossa: törmäsin artikkeliin kirjasta, josta kiinnostuin, ja jonka varasin kirjastosta, ja sain pari päivää 52. syntymäpäiväni jälkeen. Ja kirja alkoi näin: "Olen 52-vuotias ja tunnen itseni turvonneeksi ja nääntyneeksi." Nauroin ääneen tälle yhteensattumalle. Kirja on hyvin kirjoitettu (joitakin suomennoskömmähdyksiä lukuun ottamatta) ja olenkin taas pitkän tauon jälkeen (vaihdoin iltalukemisen jossain vaiheessa superväsyneenä pallonpoksautuspelin pelaamiseen kännykällä - sekin rentouttaa) taas innostunut lukemaan. Varasin kirjan oikeastaan siksi, että tunsin olevani valmis lukemaan taas jotain selfhelp-opasta. Kirja on Maria Boreliuksen kirjoittama "Hyvinvoinnin vallankumous", ja siinä aiheena on tulehdusta ehkäisevä ruokavalio. Löysin paljon muitakin samaistumisen kohteita kirjasta, vaikka Borelius kärsikin erilaisista vaivoista kuin minä. Se, että kyseessä oli viesti universumilta, tuli selväksi siinä vaiheessa kun kirjoittaja kertoi ajelleensa Englannin Sussexissa Hasslemeren läpi - juuri Hasslemeressä minä kävin usein, kun olin aupairina Guildfordin lähellä olevassa Puttenhamin kylässä. Oh, the nostalgy.

Ja varsinainen asiakin kolahti: moni asia tuntui niin järkeenkäyvältä ja samaistuttavalta. Borelius on tiedetoimittaja, ja haastattelee kirjassaan monia alan asiantuntijoita. Hän muun muassa selvitti, että tutkijat ovat löytäneet yhteyksiä siihen, että liikunta vähentää matala-asteista tulehdusta ja  autoimmuunisairauksien (joiden puhkeaminen voi hyvinkin olla yhteydessä matala-asteiseen tulehdukseen geenien kautta) oireita. Minähän syksyllä ihmettelin sitä, että trombosyyttiarvoni oli lopultakin laskenut alle 400, ja pohdin, saattoiko se johtua siitä, että olin aloittanut juoksemisen, ja liikuin muutenkin enemmän kuin ennen.

Nyt olen viikon ajan yrittänyt muokata ruokavaliotani Boreliuksen mallin mukaiseksi. Ihan loppuun asti en ole saanut kirjaa vielä luettua, mutta jokin käsitys minulla siitä jo nyt on. Ongelmana on se, että on taas ollut "poikkeusviikko", paljon kokouksia ja kaksipäiväinen seminaarimatka, jolloin omiin syömisiin ei ole voinut kovin hyvin vaikuttaa. Ja se jatkuva kiire. Ja valitettavasti ensi viikko on myös "poikkeusviikko", koska lähden isän luo, ja jos isän polvi on kunnossa, isän kansaa paripäiväiselle kevätretkelle Kotkaan ja Haminaan.

Ja toiseksi, onneksi, koin toisenkin älynväläyksen: keksin kysyä mukavasta laihdutukseen liittyvästä Facebook-ryhmästä itselleni sparraajia, ja sainkin kaksi, joiden kanssa ollaan tiiviisti viestitelty, ja tuettu ja kannustettu toisiamme. Vaikka itse sanonkin, se oli loistava idea. Meillä kaikilla on omat metodimme ja omat vastoinkäymisemme, mutta myöskin tietoa ja etenkin empatiakykyä löytyy kaikilta hyvin jaettavaksi.

Tällä kertaa odotan kesää ihan innoissani, toisin kuin aiemmin. Ehkä suurimpana syynä on se, että saan viettää aikaa yksin kotona, ja kahdestaan kuopuksen kanssa, ja kesälomareissun kohteena on vaihteeksi minun "kotiseutuni", Etelä-Suomi. Aion lopultakin käydä äidin haudalla ja siellä Hangossa, minne olen jo vuosia sitten luvannut viedä tytöt.