Ruokapäiväkirjasta ja itsensä haastamisesta

Koska joudun selkävaivani takia ottamaan elon rauhallisesti tällä viikolla, kun olen Auttoisissa (ja olisin voinut juosta 3,5 km:n kievarin lenkkiä), päätin pitää ruokapäiväkirjaa. Täällä isän luona syöminen on kontrolloidumpaa kuin kotona, koska täällä en voi samalla lailla rampata kaapilla tylsyyttä poistamassa. Ja Muutos-valmennuksen viikon 6 tehtävän mukaisesti myös haastan itseni: kuten tavallista, olen varannut eväitä - suklaata, pähkinöitä ja pähkinäpatukoita - itselleni jemmaan. Ja nytpä en aio syödä niitä. En syönyt tullessa kahvileiväkseni tarkoitettua suklaapatukkaa (koska mulla oli junassa huono olo huonosti nukutun yön seurauksena) ja olen täällä ollessa syönyt vain pari kourallista pähkinöitä.

Toistaiseksi olen täällä ollessa kävellyt kahtena iltana kahden kilometrin lenkit, ja tänään kävin ensin isän kanssa lyhyellä kävelyllä, sitten parin tunnin ajan pinosin polttopuita (isä ehdotti kottikärryjä, mutta totesin, että mulle edestakaisin ravaaminen sopii hyvin), ja sen jälkeen kävelin reippaasti sen kievarin lenkin (kävin kievarissa ostamassa makaronia, isälle sikareita ja meille jätskit), tarkemmin sanottuna 40 minuutissa, kun yleensä juoksen lenkin 35 minuutissa.

Olen nyt joogannut iltaisin taas, ja selkä on aamulla herätessä parempi, mutta ei se kunnossa vielä ole. Yritän kuitenkin huomenna kokeilla juoksemista.

Muutos-valmennuksessa on siis tällä viikolla teemana itsensä haastaminen. Mun on vaikea valita haastetta itselleni. Mutta tästä tulee mieleen se, mitä olen joskus miettinyt itsestäni: mä olen tunnetusti hyvin sitkeä ja kärsivällinen ihminen, joten miksi en ole pystynyt laihduttamaan? On tietysti totta, että mulla on aikalailla paljon lautasellani, joten siksi en ole jaksanut keskittyä omaan napaani. Mulla on myös vahva velvollisuudentunne, joka on johtanut siihen, että otan usein hommia, joita kukaan muu ei halua tehdä.

Takaisku

Takaiskuja aina tulee, se kuuluu kuvioon. Tällä kertaa se on selkävaiva, ja totisesti toivon, että vain lihasvaiva. Viikko sitten sunnuntaina piti juosta se kolme kilometriä, mutta olin ihan puhki, enkä jaksanut ihan kolmea. Maanantaina kävin aamupäivällä salilla vetäisemässä ihanan treenin, ja sitten tiistaina pinkaisin sen reilut kolme kilometriä. Keskiviikkona lähdin ystäväni kanssa kävelylle, ja kävelimme lähes 10 km. Matkalla ajattelin, että tänään täytyy kyllä venytellä, mutta enhän minä sitten tietenkään muistanut. Seuraavana päivänä ei vielä tuntunut missään, mutta kun olin loppuviikon ja viikonlopun käytännössä yksin vastuussa koirien lenkittämisestä, iski perjantaina kova alaselkäkipu, joka jatkui yli viikonlopun. Nyt olen Auttoisissa, mutta juoksusta ei nyt tule mitään, ennen kuin selkä on kunnossa. Täytyy ottaa nyt rennosti ja rauhallisesti muutama päivä.

Menin nostelemaan isoa kukkaruukkua (mun pihahortensiani on talvelhtinut kylmäkomerossa, ja halusin tarjota sille aurinkoa, josta saatiin nauttia koko viikonlopun ajan), ja vähän nyt pelottaa, että selässä on joku välilevyn pullistuma. Olen kuitenkin tuntevinani, että se alkaisi helpottaa, kun olen nyt varovasti jumppaillut. Niin, yksi hyvä syy siihen, että selkä kipeytyi, oli myös se, etten keskiviikon jälkeen tehnyt iltajoogaani kuin eilen. Poikkeus, joka vahvistaa säännön: ÄLÄ JÄTÄ ILTAJOOGAA TEKEMÄTTÄ!

Muutos-valmennus on edennyt jo kuudenteen viikkoon. Opettelen edelleen juomaan vettä riittävästi ja pureskelemaan hitaasti. Edelleenkään en ole tehnyt muutoksia ruokavalioon. Nyt kuitenkin päätin pitää ruokapäiväkirjaa tällä viikolla, koska täällä isän luona se on kohtuullisen helppoa. Tällä viikolla pitäisi asettaa haasteita itselleen ja vastata niihin. Tai tehdä jotain, mikä pelottaa. Mä asetan nyt haasteekseni se, että syön hätävaraherkkuni säännöstellen. Jos ja kun päätän syödä kourallisen pähkinöitä, syön vain sen kourallisen.

Niin, viime viikolla tehtäväksi tuli syödä 80 % täyteen. No, mullahan on tosi pienet annokset muutenkin, enkä syö itseän ähkyyn juuri koskaan. Annoskoko ei ole mun ongelmani, vaan kaikki se, mitä siinä ruokailujen välillä tapahtuu.

Juoksukauden aloitus

Juoksukausi tuli polkaistua käyntiin eilen leppoisalla kahden kilometrin lenkillä. Tuntui ihan hyvältä, mitä nyt vasenta polvea taas vähän juili. Mutta kyllä se siitä lähtee. Laskin, että lisään joka viikko kilometrin matkaan, ja niin pääsen siihen kymppiin toukokuun lopussa, jolloin juostaan virtuaalinen Naisten Kymppi. Se varsinainen siirtyi koronan takia taas syksyyn, kuten saattoi odottaakin.

Vähän minua huolestuttaa, pysyvätkö paikat ehjinä juoksussa. Mutta luotan siihen, että tässä alkaa paino pikkuhiljaa putoamaan, jolloin juokseminen on turvallisempaa.

Kävin eilen myös lyhyen viestinvaihdon erään mukavan Twitter-tuttavan kanssa, joka kyseli, onko minulla kenties burnout, kun valitin, etten ole koko viikolla - itse asiassa koko 10 päivän loman aikana - saanut juuri mitään aikaiseksi. Tein pari mielialatestiä, ja niiden mukaan mulla on lievä masennus, jonka tosin tiesin toki jo ilman testejäkin. Siinä samalla mä tunnustin itselleni, että olen sairas. Tämä "vaiva", eli anaalifissuura ja siitä seurannut ummetus ei ole vain vaiva, vaan sairaus, jota olen potenut jo marraskuusta. Ei ihme, että väsyttää. Olen toipilas. Eilen se korostui, kun oli ankara ummetus ja peräaukko oli tosi kipeä. Lopulta onnistuin lämpöisen alapesusuihkun avulla ulostamaan, ja sen jälkeen olo oli kuin eri ihmisellä. Otin päivällä kipulääkkeen ja relaksantin, ja illalla laitoin peräaukkoon Scheriproct-supon, koska luin, että se lievittää kipua. Se proktologi kyllä sanoi, että lääkevoide ei lievitä kipua, mutta ei sanonut, millä kipua voi lievittää. Niinpä piti taas itse googlettaa. Onneksi oli niitä suppoja ja voidetta vielä. En tiedä, saisiko niitä käyttää samaan aikaan kuin sitä lääkevoidetta, mutta jollakinhan se kipu pitää saada pois. Eli: kipulääke, relaksantti, ummetuslääke, Scheriproct-voide ja -suppo, ja nukkumaan mennessä vielä toinen kipulääke. Mulla on koko lantion alue ja mahakin koko ajan jännittyneenä tämän "vaivan" takia, ja parannusta siihen ei ole luvassa vasta kuin kuukauden, parin kuluttua. Jos sittenkään.

Minä olen toipilas. Mun ei tarvitse suorittaa.

Mä annoin itselleni armoa, ja päätin, että riittää, että saan kesken olevan oppimistehtävän tämän kuun loppuun mennessä valmiiksi, ja varmaan saankin, koska se vaikein on tehty ja muihin on tehty paljon taustatyötä. Sitten jää vielä kolme kuukautta aikaa tehdä se viimeinen, joka tuntuu helpommalta.

Puhuin puolisollekin siitä, että on ankeaa, kun on jokin vaiva, ja sinnittelee sen kanssa siihen asti, että on lääkäri, ja odottaa, että lääkäri ratkaisee sen ongelman ja poistaa vaivan, mutta sitten ei käykään niin. Mulla on tän kanssa jo kahdesti mennyt niin: ensin odotin pääsyä oman lääkärin pakeille, lääkäri totesi vaivan ja laittoi lähetteen erikoislääkärille. Jäin odottaamaan sitä, sinnittelin, ja sitten erikoislääkärikin toteaa, ettei voi mitään. Tai siis voi, mutta ei pystynyt heti parantamaan sitä. Ja nyt on ilmeisesti niin, että joudun elämään tämän vaivan kanssa loppuikäni more or less. Tosin sekin varmaan helpottuu, kun painoa putoaa. Joten tässä Muutoksen yhteydessä rukkaan ruokavaliota sellaiseksi, että vaivakin paranee.

Kilometripäivitys on paikallaan: tammikuu 150,43 km, helmikuu 162,14 km, maaliskuu 158,85 km, eli yhteensä 471,42 km.

Muutoksista, peräpään vaivoista ja ulkonäöstä

Ensimmäiset askeleet Muutos-ohjelmassa ovat olleet vedenjuonti ja syömisen hidastaminen. Tämänkin kaiken olen tiennyt, mutta en vain ole sisäistänyt/toteuttanut. Ja kyllä, molemmat ovat vaikeita muistaa ja pitää mielessä. Valmennuksessa sanottiinkiin, että tapaa pitää noudattaa vähintään pari viikkoa, ennen kuin se alkaa sujua.

Ilokseni olen onnistunut pitämään kaksi aiemmin kehittämääni tapaa, eli sen tuoreiden kasvisten syönnin leivän päällä ja joogaamisen iltaisin. Uusi tapa, eli se hitaasti syöminen, sopii muuten tosi hyvin juuri niiden salaattileipien kanssa: ohut ruisleipä, oivariini, juusto, salaatinlehti, kurkku ja paprika tarjoavat juuri sopivan maku- ja tekstuurikimaran hitaaseen jauhantaan. Vaikeampi on jauhaa puuroa tai jugurttia. Puurossakin tosin mulla on kaikenlaisia siemeniä ja muuta, joita voi pureskella. Eilen jäin lääkärin jälkeen kaupungille humputtelemaan, ja hain nälissäni toastin ja kahvin Arnold'silta. Koronan takia niitä ei saanut syödä siellä, vaan oli pakko mennä pihalle syömään. Ulkona tuuli, kuten Oulussa aina, ja ympärillä pyöri porukkaa. Niinpä en saanut syötyä hitaasti, vaan piti sitten ahmia.

Niin, eilen olin siellä proktologilla, joka siis kurkisti peräsuoleeni. Juu, se ei ollut kivaa. Sattuikin. Proktologi kertoi, että toisin kuin oma lääkärini sanoi, mulla ei olekaan pukamia, vaan haavauma, anaalifissuura. Ja se johtuu siitä, että mulla on ilmeisesti liian kireä peräaukko. Syistä siihen ei puhuttu, mutta itse epäilen sen johtuvan tästä istumisesta. Proktologi sanoi, että tämä voi helposti uusiutua, ja siksi pitää kiinnittää ruokavalioon huomiota. No, siihenkin hitaasti syöminen auttaa. Sain hoidoksi voidetta, jota pitää levittää peräaukolle vähintään kahdesti päivässä. Ja ohjeen, ettei paperia saa käyttää. Menee elämä hankalaksi isän luona, jossa ei ole alapesusuihkua. Tilasin sitä varten lisää Micro H -kosteuspyyhkeitä, jotka aikaisemminkin helpottivat oireitani kovasti. Tämä voidehoito ei helpota oireita, vaan parantaa itse vaivaa hitaasti. Proktologi puhui hanskasta, mutta enhän minä nyt ala jokaiseen pyyhkäisyyn hanskaa käyttämään. Ajattelin, että ostan kertakäyttöhanskoja, joista leikkaan sormet irti, ja käytän aina yhden sormen kerrallaan. Katsotaan, toimiiko se.

Muitakin muutoksia on tapahtumassa: värjäytin lopultakin hiukseni kampaajalla, ja olen oikein tyytyväinen tulokseen. Kerrankin oli tyytyväinen kampaajakäyntiin. Lisäksi olen ostanut ja tilannut kaikenlaisia ihonhoitotuotteita itselleni. Jospa sitä vihdoinkin alkaisi pitää huolta myös ulkonäöstään.

Olen jotenkin oppinut siihen, että ulkonäköasioilla ei ole niin väliä. Mutta niillä on. Eilen sovisin sellaista paitamekkoa, josta olen vähän haaveillut, ja se näytti ihan hirveältä mun päälläni. Tajusin, että sellaistakaan ei voi käyttää, ellei ole laiha. Mun on käytettävä tyköistuvia vaatteita, tai vaate näyttää teltalta/säkiltä. Ja tyköistuvissa vaatteissa mun makkarat näkyy. Nyt mä opettelen tunnustamaan, ettei terveys ole ainoa syy, miksi haluan pudottaa painoa: mä haluan myös näyttää paremmalta.

Ja lopuksi: vaikka lunta tuli tänä talvena aivan järjettömät määrät, niin se on lähestulkoon sulanut yllättäen parin viikon aikana. Tiet ovat kuivina jo paljon normaalia aikaisemmin (tosin naapuri ennusteli takatalvea), eli voisi olla, että voisin aloittaa juoksukauden vaikka jo tänään. Jos jalat eivät olisi niin kipeät. Mietiskelen sitä. Ehkä juoksen kokeeksi pienen lenkin ennen saunaa illalla.