Naisten Kymppi

Tavoitteeni tälle vuodelle on siis juosta kymppi, ja pitkäaikainen haaveeni on ollut juosta Naisten Kymppi. Koska tätä hetkeä parempaa ajankohtaa ei ole, ilmoittauduin Kympille 12.2.2018.

Olen tällä hetkellä ehkä elämäni parhaassa kunnossa, ja koska minulla on autoimmuunisairaus (reuma), joka voi periaatteessa koska tahansa aktivoitua, on tämä kevät ihan erinomaisen hyvä aika toteuttaa haaveensa. Jos ei nyt, niin koskas sitten?

Minä en juokse talvella, koska meilläpäin Kempeleessä on aina liukasta ja koska kärsin kovasta hampaiden vihlonnasta. Niinpä juoksukausi on aika lyhyt, ja valitettavasti toukokuun lopussa juostava Kymppi on minun kannaltani vähän turhan aikaisin keväällä. Toisaalta taas olen viimeisen talven aikana liikkunut enemmän kuin koskaan - kiitos nastalenkkareiden ja 50-vuotislahjaksi saamani Polar Loopin.

Tällä sivulla seuraan harjoitteluani Naisten Kympille.

2.4.2018

Kahdeksan viikkoa Naisten Kymppiin: Heitin ekan kymmenen kilometrin lenkkini sauvakävellen toissapäivänä. Tarkoituksena olis nyt tehdä se noin kympin lenkki kerran viikossa, aluksi sauvakävellen ja sitten kun keli sallii, juosten.

Kävelen koiran kanssa 20-30 minuutin lenkkejä yleensä pari kertaa päivässä. Viime aikoina olen ottanut mukaan intervallitreeniä, eli vedän kolmen minuutin spurtteja täysiä kävellen kolme kertaa lenkin aikana, osittain koiran rytmiin sopeuttaen - toisin sanoen, kunhan koira on tehnyt tarpeensa. Lisäksi sauvakävelen kohteeseen aina kun sellainen sattuu sopivan matkan päähän.

Yksi sopivan matkan päässä oleva kohde on Mielipaikka, joogastudio, jossa käyn kerran viikossa 75 minuutin yinjoogassa. Se on ihanaa. Siitä olen pitänyt kiinni tiukoissakin tilanteissa, ja aion yhä pitää. Haluaisin käydä useamminkin, mutta aika ei vaan riitä.

Joogan ja lenkkeilyn lisäksi käyn kuntosalilla, periaatteessa kerran viikossa, ja useamminkin kävisin, jos ehtisin. Kuntosalilla olen nyt ottanut tavaksi, että keskityn eri kerroilla jalkoihin ja ylävartaloon. Joka kerta teen jonkin verran molempia: mulla selkä sanoo seis, jos en yhtään treenaa sitä, mutta jalkapäivänä teen yläosalla vain "perustreenin".

Tulin myös hankkineeksi kymmenen kerran kortin uimahallille, mutta enpä ole ehtinyt sinne vasta kuin kerran.

Mulla ei treenaaminen ole motivaatiosta kiinni, vaan treenaisin mieluusti, jos vaan töiltäni ehtisin.

Hölkkälähdössä Naisten Kympillä tavoiteaika on 1 h 30 min. Sauvakävelin 10,17 km toissapäivänä aikaan 1 h 40 min, joten tuo puolitoista tuntia on ihan doable. Nyt just ongelmana on se, että kankkua juilii: vasen lonkka on aivan jumissa ja kipeä. Koin tämän saman tammikuun alussa, eli kolme kuukautta sitten, kun olimme muutaman päivän Saariselällä ja tulin lenkittäneeksi koiraa tunturin rinteellä (ja vähän sen huipulla), jolloin tuli jaloille tavallista rankempaa treeniä. Toivon, että tämä on vaan lihasjumi, joka lähtee venytyksillä ja hieronnalla ja lääkkeillä (kuten viimeksi), eikä takana ole mitään kulumaa tms. Eniten tässä nyt pelottaa se, ettei kroppa kestä.

21.4.2018

Viisi viikkoa kymppiin. Kankku tokeni, ja heitin seuraavana sunnuntaina toisen kympin sauvakävellen. No, vähän alle kympin, ja vähän hitaammin kuin tuon ekan lenkin. Hyvin meni.

Kolmas lenkki menikin sitten huonommin: tiet alkoivat olla sulia, joten uskaltauduin vaihtamaan nastalenkkarit juoksukenkiin. Big mistake. Kävelin ensiksi koiran kanssa pari kilometrin lenkin, ja vaihdoin sitten koiran sauvoihin ja lähdin jatkamaan matkaa. Pari kilometriä käveltyäni huomasin, että jalkapohjassa oli rakko tuloillaan. Oli pakko kääntyä takaisin. Kymppi typistyi neljään kilometriin.

Nyt olen isäni luona Padasjoella, ja olin jo suunnittellutkin, että aloitan juoksukauden täällä, koska täällä tiet ovat sulia ja hiekatkin on jo harjattu pois. Nyt olen juossut kaksi 3,5 km:n lenkkiä, ja hyvältähän se tuntui.

5.7.2018

Jo kuusi viikkoa kympistä, ja neljä kymppiä takana. Tarkoitus oli juosta viideskin kymppi ennen lomamatkaa, jolta palasimme toissapäivänä, mutta en sitten muilta kiireiltäni ehtinyt. Nyt harkitsen sitä huomiselle. Ensimmäisen kympin juoksin 17.5. kotimaisemissa, ja seuraava olikin sitten se Naisten kymppi Helsingissä. Molemmat sujuivat helposti. Kolmas kymppi sujahti yhtä helposti, mutta neljäs kymppi, jonka juoksin illalla työpäivän jälkeen, olikin sitten raskaampi. Alkoi selvästi kunto jo lopahtaa, kun oli ensiksi päivän porhaltanut menemään ja tehnyt töitä.

Hankin muuten uudet lenkkarit heti vapun jälkeen, ja niillä juoksu on sujunut kuin tanssi.

17.7.2018

Kaikenlaiset lomaset (meillä ei ole kunnon lomaa, on vaan lomasia) eli reissut ja kaamea helleaalto estävät edelleen sen viiden kympin juoksemisen. Olenkin tehnyt vain pikkulenkkejä iltaisin, kun viilenee: 6.7. juoksin 4 km - ajatuksena oli juosta se kymppi, mutta en sitten helteessä jaksanut. Sitten olimme lomasella Kuhmossa, ja sieltä palattuamme juoksin 12.7. 3,43 km ja saman lenkin 15.7. Juoksu tuntuu ihan kivalta, ja joka kerta jalata olisivat kantaneet pidemmänkin matkan, mutta kun tien päälle pääsee vasta puoli kymmenen aikaan, niin ei viitsi kovin pitkää lenkkiä juosta, ettei yöuni mene ihan höpöksi.

Helteestä ja reissaamisesta huolimatta pyrin saamaan joka päivä yli 100 % Looppini mittariin. Viikolla 26, josta loppuosa talsittiin Lontoon katuja, keskiarvo oli 149 %, seuraavalla viikolla, josta alkuosa oltiin Brightonissa ja loppuosa Kuhmossa, ka oli 135 %, eikä yhtään alle sadan prosentin päivää, ja viime viikollakin ka oli 135 %, vaikka olikin alle satasen päiviä, Nyt on paiskittava töitä - eli istuttava paikallaan ja naputettava - ja lämpötila ulkona on 31,8°, joten voi tällä viikolla kyllä jäädä liikkumiset vähemmälle. Odotan kieli pitkällä sateita, joita luontokin jo kiivaasti kaipailee, jotta pääsisin sille viidennelle kympin lenkille lopultakin. Viimeksi näin kuivaa ja kuumaa on ollut kesällä 2006. Muistan sen hyvin, kun maasto oli kaikkialla ihan ruskeaa.

2.8.2018 Nuorgam

...ja ensimmäinen päivä, kun on alle +20. Vajaa kaksi viikkoa sitten, 22.7.  (Leenanpäivänä) satoi pitkästä aikaa, ja heti sen lakattua säntäsin lenkille. Se oli iltaa, joten olin jo päivän vouhotuksista väsynyt, enkä jaksanut juosta kuin hiukan alle 9 km, mutta laskettakoon se silti viidenneksi kympiksi. Viime viikko meni helteen ja työkiireiden vuoksi niin, että Loopini keskiarvo oli 94 %, mikä harmittaa. Mutta kuka jaksaa kolmenkymmenen asteen paahteessa liikkua? Se on sanottava, että tänä kesänä olen uinut enemmän kuin koskaan sitten lapsuusaikojen. Täälläkin Nuogamissa olen iloisesti polskutellut Tenojoessa, mitä en muista koskaan aiemmin tehneeni (olen rampannut täällä jo runsaat parikymmentä vuotta kesäisin, viime vuosina vähän harvemmin). Ensi viikolla olen isäni luona Padasjoella, jossa juoksen päivittäin 3,5 km lenkin saadakseni Loopin prosentit täyteen.

Päätän Naisten Kymppi -seurannan tähän. Tarkoitus on tällä juoksukaudella (ennen lumia siis) saada vielä toiset viisi kymppiä juostua.

P.S. Päivitys lokakuulta: sain juostua yhteensä seitsemän kymppiä. Kesän hellekauden jälkeen iski sitkeä yskä, joka esti juoksemisen. Nyt alkaa olla jo niin kylmä, etten enää taida edes yrittää kymppejä. Keskityn talven ajan peruskunnon kohentamiseen uiden, tanssien ja kuntosalilla.

Viisikymmentä ekaa vuotta

LIIKUNTA

Täytin viime vuonna viisikymmentä ja löysin lopultakin liikunnan ilon elämääni.

Liikunta ei kuulunut lapsuudenperheeni arkeen. Meillä oli aina omakotitalo, jossa riitti kaikenlaista hommaa, ja isä teki ruumiillista työtä. Mitään tarvetta liikuntaharrastuksille ei ollut. Niinpä sellaista ei asettunut minunkaan elämääni.

Olin iso ja pitkä ja kömpelö, eikä satunnainen liikunta - koulussa tai jumppakerhoissa, joihin joskus yritin liittyä - sujunut koskaan sulavasti. Opin inhoamaan liikuntaa. Sain jopa ehdot liikunnasta lukiossa.

Aikuisiällä olen pitänyt tanssista ja yrittänyt moneen kertaa tehdä liikunnasta osan arkeani, jo ihan painonhallinnankin takia. Olen käynyt erilaisissa tanssiryhmissä, ja jopa opettanut itämaista tanssia silloin, kun se oli muotia. Ennen kuopuksen syntymää opettelin juoksemaan lyhyitä lenkkejä, mutta sitten tuli loppuraskaus ja synnytys ja muutto paikkaan, jossa ei voinut noin vain lenkkeilläkään enää. Ja siihen se jäi.

Seuraavan kerran aloitin juoksuharrastuksen täyttäessäni 40: pyysin syntymäpäivälahjaksi juoksukenkiä, jotka sitten saamillani lahjakorteilla ostinkin.
Ja sitten sairastuin reumaan (ja lihoin 20 kiloa).

Nyt olen useamman vuoden pinnistellyt opetellakseni juoksemaan. Siitä olen raportoinut toisen blogini sivulla Sohvaperunamuusista pantteriksi. Nyt juoksu jotenkuten onnistuu. Tavoitteeni on juosta kymmenen kilometriä putkeen. Olen edennyt askelin (pun intended). Ekat juoksukengät (Niken Pegasus) saivat pari vuotta pölyttyä kaapissa, mutta viime keväänä ne jo siirtyivät täysin palvelleilleina (viime vuodet koiran ulkoilutuskenkinä) ajasta ikuisuuteen. Tilalla on nyt hulluilta päiviltä hankitut Adidakset. Kunnon urheilurintsikoiden hankkiminen oli iso askel: hankin itselleni maaliskuussa 2014 tuntemattoman Anita-merkin Extreme Comfort sporttiliivit, ja voin totisesti suositella niitä.

Toinen ennen kuopuksen syntymää aloitettu harrastus, jonka löysin viime vuonna uudestaan, on jooga. Olen toki tässä välissäkin käynyt joogailemassa silloin tällöin, mutta minulla oli iso kynnys lähteä uudestaan joogaamaan. Käytin tekosyynä sitä, että olen niin nirso opettajan suhteen, mutta ehkä suurempi syy kuitenkin on se, että olen niin kankea ja kömpelö. Jooga on kuitenkin sellainen laji, että siinä sulkeudutaan hyvin vahvasti itseen: siinä ei juuri tule katsottua edes muita, eikä voi vertailla, ja kaikki tekevät asanansa niin kuin osaavat ja voivat.

Satsasin syksyllä itseeni ja toteutin haaveni joogaretriitistä. Kyseessä oli viikonlopun mittainen kurssi Mikkelissä, Anttolanhovissa. Siellä tutustuin yinjoogaan, jota on olen nyt syksyn ja talven ajan harrastanut lähellä olevassa joogastudio Mielipaikassa. Minun pitäisi yrittää panostaa enemmän voimaan, koska kaikenlainen voimajoogailu tuntuu olevan liian vaikeaa. Lisäksi olen havainnut, että taivutukset eteenpäin ovat minulle erityisen vaikeita. No, siinäpä kehittämisen kohteita.

RAVINTO

Liikunta ei riitä laihtumiseen. Kymmenen vuotta sitten laihdutin karppaamalla (se ei vielä silloin ollut muotia) kahdeksan kiloa, mutta sitten sairastuin reumaan. Olen miettinyt, saattoiko karppaus laukaista reuman oireilun - sehän on aika rajua, mutta ehkä kyse kuitenkin oli sattumasta. Reuman myötä painoni nousi parikymmentä kiloa: painoin painavimmillani enemmän kuin lähtiessäni synnyttämään kuopustani. Koska en edelleenkään kehtaa sanoa kilomääriä ääneen, sanon, että painoindeksini oli melkein 34.

Sittemmin olen saanut pudotettua painoa, vähitellen, kymmenen vuoden aikana, niin, että painoindeksini on nyt 29,54 - siis juuri "lievän lihavuuden" sisärajalla. Normaalipainoa en havittelekaan, olen aina ollut kokoani painavampi, mutta haluaisin päästä sinne normaalipainon rajamaille, eli BMI 25:n tienoille. Tämän laskurin mukaan, siis: http://www.bmi.fi/

Olen kokeillut kaikenlaista litkudieettiä, pilleriä ja pätkäpaastoa, mutta ainoa, joka todella toimii, on säännöllinen ateriarytmi. Se on hidasta ja ankeaa, varsinkin tällaiselle naposteluun taipuvaiselle. Välillä päivärytmini on aivan sekava, ja on todella vaikea pitää säännöllisistä aterioista kiinni. Usein joudun kuittaamaan lounaan voileivällä. Yllättäen iltapalan syönti on minulla ollut hyvin merkittävä muutos.

Innostuin syksyllä (syksyisin aina innostun, samoin alkuvuodesta, kuten nyt) Pertti Mustajoen opeista, ja nyt kannatan vahvasti lautasmallia ja kalorien laimentamista. Pyrin aina siihen, että puolet lautasestani on täytetty salaatilla tai muulla erittäin vähäkalorisella. Se tosin vaatii aina sen, että Joku tekee sen salaatin. Ja että Joku muistaa ostaa salaattia. Ei ihan helppoa sekään aina.

HENKISYYS

Pari vuotta sitten tulin työni puolesta lukeneeksi self help -oppaita, ja kiinnostuin meditoinnista. Minulla oli nukahtamis- ja nukkumisvaikeuksia, ja ryhdyin niitä helpottaakseni joogaamaan ja meditoimaan iltaisin juuri ennen nukkumaanmenoa. Ja se toimikin: tehtyäni rauhallisen jooga- ja meditointiharjoituksen sammuin kuin saunalyhty ja nukuin hyvin aamuun asti. Tässä iässä hyvät yöunet ovat aivan ihmeen tärkeä osa elämää.

Nykyisin joogailen ja meditoin nukahtaakseni enää satunnaisesti, ja monesti iltaisin unihygieniakin pääsee unohtumaan, kun selailen somea puhelimesta. Olen selvästi jollain lailla riippuvainen siitä. Olen kuitenkin nukahtanut ja nukkunut pääosin ihan hyvin.

Yöunien merkityksestä kertoo myös se, että lopetin tässä muutama kuukausi sitten alkoholin käytön ihan kokonaan: huomasin, että pienikin määrä alkoholia pilaa yöuneni. Aikasemmin tuli otettua usein iltaisin joko saunaolut tai -siideri, tai lasillinen tai pari viiniä iltaisin. Sekin väheni parin viime vuoden aikana jo niin, että vuoden vaihteessa tulin siihen tulokseen, että turhapa sitä on juoda ollenkaan. Enhän minä sitä mihinkään tarvitse.

The only way is...

Täytin viime vuonna 50, ja tapanani on kokea ikäkriisejä tasakymmeninä. Olen pitkäikäisestä suvusta, joten voin uskotella, että olen nyt elämäni puolivälissä. Joka tapauksessa 50 on merkkipaalu. jolloin on hyvä tarkastella elämäänsä - erityisesti sitä, mitä on edessä.

Kun nelikymppinen aikoinaan lähestyi, tulin vuodattaneeksi tutulle kuusikymppiselle ikäkriisiäni, ja tämä viisas mies lohdutti, että niin se menee, nelikymppisestä elämä menee alaspäin kuin lehmän häntä, mutta kuusikymppisenä sitten helpottaa. Päättelin, että ilmeisesti kuusikymppisenä tulee pohja vastaan.

Ja niinhän se meni: samana vuonna, kun täytin 40, sain elämäni ensimmäiset silmälasit ja sairastuin reumaan.

Nelikymppisenä luin naistenlehdistä juttuja viisikymppisistä naisista, jotka olisvat "sinut itsensä kanssa" ja "kamalan tyytyväisiä omaan kehoonsa". Kelasin kateellisena, että tuota minäkin haluan. No, niin ei käynyt. En edelleenkään ole sinut itseni kanssa, enkä voi sietää peilikuvaani. Olen edelleen paksu ja kömpelö, ja jotenkin tyhmän ja tylsän näköinen. Puhumattakaan siitä, miten törpösti usein käyttäydyn: mokailen ja noloilen jatkuvasti. Useimmiten en oikein edes välitä sanoa sanottavaani, kun tuntuu, että se on ihan tyhmää ja typerää. Ja jos joskus onnistun, saati jos joku kehaisee (tai edes mainitsee), olen hurjan iloinen. Useimmiten kuitenkin sanoa pamautan jotain tyhmää ja jälkeenpäin hävettää ja nolottaa.

Tunnen itseni edelleen noloksi ja kömpelöksi teiniksi.

Olenhan minä kaikenlaista oppinut näinä vuosina, ja onnistumisiakin on tullut. Aika monta kertaa on tullut sanottua jotain relevanttiakin (politiikassa) ja tehtyä kaikenlaista hienoa (kuten lapset).

Nyt yritän opetella hyväksymään vaillinaisuuteni ja elämän epämääräisyyden. Olen oppinut myös sen, että ihminen voi muuttua, jos haluaa, ja olen onnistunutkin muuttamaan itseäni monella eri tavalla. Minun on opittava hyväksymään kuitenkin myös se, ettei "mopolla mahottomia", eli että ihan kaikkea ei vain voi muuttaa - edes itsessään.