Entäs jos maratonin juoksis?

Olipa kerran itsenäisyyspäivän aatto. Suomessa. Tämä keski-ikäinen täti-ihminen ryhtyi siinä unta houkutellessaan ja sängyssä pyöriessään pohtimaan elämäänsä ja sai idean: mitäs, jos alkaiskin treenata maratonia varten? Mikä ettei. Jos ei kurota kuuseen, ei voi kapsahtaa katajaan, vaimitensemeni.

Mulla oli pitkään tavoitteena juosta naisten kymppi. Olin haaveillut siitä varmaan jo siitä asti, kun se nelisenkymmentä vuotta sitten alkoi. Vaikka siis nuorena en koskaan juossut, ja sitten yritin aloittaa sen monta kertaa ja aina se jäi, mutta sitten lopulta tein sen. Musta tuli juoksija, eli ihminen, joka tykkää juoksemisesta.

Kympin jälkeen vähän mietin, et mitäs nyt, maratonilleko, mutta hylkäsin sen liian kaukaisena ajatuksena, ja tuumin, että otan kympin kunnolla haltuun ja juoksen puolimaratonin. Kohotan kuntoa ja lisään liikkuvuutta ja whatnot. Mutta se ei ole mikään kunnon tavoite. Sitä tässä nyt on nysvätty.

Mä olen hakenut itselleni jotain, mitä tavoitella. Ja nyt on alustavasti syntynyt päätös tavoitella sitä, että juoksen maratonin ennen kun täytän 60. Vielä en julkista sitä kaikelle kansalle - eli Facebookissa - vaan manifestoin sen vaan universumille näin. Kuuleeko universumi? Nyt tarkkana.

Mun juoksuaikahan alkaa siitä, kun Kempeleen kävelyteiltä lakaistaan hiekotushiekat, ja päättyy siihen, kun ne hiekotetaan taas. Jotta voisin saavuttaa maratonkestävyyden, mun on jatkettava juoksukautta sisätiloissa, joten on tartuttava härkää - eli juoksumattoa - sarvista. Ekana tavoitteena on siis juosta juoksumatolla se maraton yhteensä. Ja sitä varten päätin, että alan käydä säännöllisesti maanantaisin aamupäivällä salilla. Baby steps. Mä olen onnistunut käymään sunnuntaisin zumbassa, miksi en siis voisi käydä säännöllisesti myös salilla?

Maraton tuntui liian kaukaiselta ja tuntuu se edelleenkin. Edellistä kappaletta kirjoittaessani tajusin, ettei maraton olekaan neljä kertaa viiden kilsan treeni juoksumatolla (mikä tässä nyt on ihan ekana tavoitteena), vaan kahdeksan kertaa viisi kilsaa! Mutta tavoitteen on oltava riittävän haastava, jotta se tuntuu mielekkäältä. Voi olla, etten koskaan pysty juoksemaan sitä maratonia, mutta so what, pääasia on, että se on mulla tavoitteena.

Juoksu 2023

 Kilometrejä tälle juoksukaudelle tuli vain 80,5. Ensi vuonna petrataan.

Resepti laihdutukseen

Laihduttamistahan on tässä tullut harjoitettua jo tovin. Aloitin jo varmaan lukioikäisenä, kun olin muka liian painava. Ja painavahan mä olen aina ollut: iso tyttö, pitkä ja romuluinen. Lapsena olin kuin lukki, pitkät, laihat jalat, mutta ne siitä muuttuivat jo teini-iässä kunnon puhelinpylväiksi. En siis ollut mikään riuku koskaan.

Ajattelin siksi nyt tiivistää tähän sen opin, jonka olen saanut lukemastani ja valmennuksista ja lukuisista kuureistani, joista mainittakoon mm. karppaaminen silloin kun se oli karppaamista eikä ketoilua, eikä se ollut vielä muotia, vaan siemenleipänsä joutui leipomaan ihan itse. Ihan älyttömyyksiin en ole koskaan sortunut, mihinkään valkoviini-mansikka-dieetteihin, enkä ole paastonnutkaan kuin kerran, kokeeksi, ja kaikki kaalikeittotyyppiset dieetit ovat mulla olleet ns. soveltavia.

Olin myös Muutos-valmennuksessa, joka ei kyllä saanut alun jälkeen painoa putoamaan, mutta josta sain valtavasti hyviä eväitä ja ohjeita. Voin kyllä suositella sitä lämpimästi. Nyt on sitten Cambridge-valmennus meneillään. Tai dieetti.

Tämän kaiken myötä olen oppinut, että laihtumisen resepti on seuraavanlainen:

1. Hengitys

Hengitystä pidättämällä ei laihdu, se lienee selvää. Stressi on pahin laihtumisen estäjä, ja siksi pitää muistaa hengittää: varata aikaa palautumiseen, ottaa aikaa itselleen, rauhoittua, rentoutua, liikkua rauhallisesti ulkona ja hengittää. Tämä on mulle kaikkein vaikeinta. Elämä on niin kiireistä koko ajan, ja jatkuvasti on kaikenlaista aihetta stressiin, jota ei voi estää. Siksi on osattava käyttää hyväkseen ne tilaisuudet, joita on, carpe diem, ja vedettävä henkeä silloin kun voi.

Kuten nyt, kun kirjoitan tätä, vaikka mulla on satamiljoonaa muuta hommaa odottamassa. Takana on työntäyteinen viikko ja edessä toinen samanlainen. Mulla on tämä yksi päivä, jolloin ehdin siivoamaan (jotta oma oloni täällä karvakasojen ja pölypallojen seassa helpottuisi) ja vetämään henkeä. Osan siitä ajasta käytän itsereflektointiin kirjoittamalla tätä blogia. Mä olen sellainen, että mun oloani helpottaa, kun asiat elämässä on jäsennelty ja lokeroitu. Siksi tykkään mieluummin täyttää työlistaani ja aikatauluani ja kalentereita kuin tehdä sitä varsinaista työtäni, millä rahani tienaan.

Yritän sisällyttää päiviini pieniä hengähdyshetkiä. Pakollisilla kävelyillä koirien kanssa, illalla nukkumaan mennessä pieni jumppa- ja venyttelytuokio, aamulla venytys- ja hengitysharjoituksia, ruokaa tehdessä ja siivotessa vähän tanssia, jne.

Ja sitten tietysti nukkuminen. Unen merkitys laihtumiselle ei ole vähäinen. Se luonnollisestikin liittyy tuohon liikkumiseen ja hengittämiseen.

2. Ruoka

Pelkästään hengittelemällä ei valitettavasti laihdu, vaan toki myös se, mitä leipäläpeensä mättää, on merkityksellistä. Lienee sanomattakin selvää, että mitkään kaalikeittodieetit, saati etikka/valkoviini/tiesmitähöpöhöpöä -dieetit, eivät toimi kuin väliaikaisesti. Kukaan ei voi syödä kaalikeittoa lopun ikänsä, eikä kukaan voi ketoilla loputtomiin, joten on löydettävä se oma, itselle sopiva ruokavalio, jossa on myös sopivasti herkkuja. Jos nimittäin on herkkusuu, kuten minä, herkuista kieltäytyminen ei ole kestävä vaihtoehto.

Itsestäänselviä sääntöjä on pieni annoskoko: jos mättää lautasen täyteen pastaa, ei laihdu. Tämä ei ole ollut mulle koskaan ongelma. Joskus, jos ruoka maistuu erityisen hyvälle, saatan ottaa epähuomiossa pieniä lisäannoksia niin, että tulee ylensyötyä lopulta. Tämä johtuu siitä, että mulle tuottaa ongelmia toinen, erittäin tärkeä, hyvä ja toimiva sääntö: syö hitaasti.

Syö hitaasti

Kun syö hitaasti ja pureskelee kunnolla, ruoka sulaa jo suussa, syljen entsyymit rikkoo sitä, ja se menee kivemmin ruokatorvesta alas ja on paljon terveellisempää siten, kuin jos se menee täysin sulamattomana vatsaan. Kuten mulle usein käy. Pureskelemalla ruoan huolella saa myös maut ja rakenteet esiin paremmin, mikä on mulle herkkusuuna tärkeää, ja hitaasti syöden ehtii kokea kylläisyyden tunteen, eikä tule "epähuomiossa" syötyä niin paljon.

Tätä mä yritin opetella Muutosvalmennuksessa, ja juuri tämä sai mun painoni aluksi putoamaan. Mutta arjen kiireessä ja stressissä se unohtuu jatkuvasti, ja hotkin ruokani niin, että se menee sulamattomana vatsaan, joka muutenkin oireilee kaikenlaista. 

Ruoan pureskelu huolella ja keskittyminen syömiseen voi toimia myös eräänlaisena meditaationa. Kun on herkkusuu, joka arvostaa hyvää ruokaa - kuten minä - niin toki siihen pitäisi myös keskittyä asiaankuuluvalla kunnioituksella ja hartaudella. Ruokailu on usein myös sosiaalinen tilanne: ruokaillessa voi vaihtaa puolison kanssa kuulumisia ja muuta. Mun siippani yrittää välillä muistutella siitä hitaasti syömisestä, vaikka hän itsekin useimmiten kyllä hotkii ruokansa kiireellä.

On muuten tähän välihuomautuksena sanottava, että tämä nopeasti syöminen on tietysti kotoa opittu tapa, enkä varmastikaan ole ainoa. Mun isäni mättää kaiken ruoan lautaselle samaan kasaan - mikä itse asiassa loukkaa mua ruoanlaittajana - ja siitä sitten suuhunsa sen enempää huomiota kiinnittämättä.

Hyvää ruokaa

Ruoka itsessään sitten taas. Muutosvalmennuksessa sanottiin, että ruoan pitää olla puhtaista aineksista huolella valmistettua, mutta hei, kenellä siihen on aikaa? Joo, preppaus on erittäin hyvä vaihtoehto, jos siihen on mahdollisuus. Jos minä teen valmiiksi ruokaa, mun siippani syö sen. Eikä meillä ole pakastimessa tilaa annoksille. Ja ne unohtuvat sinne pakastimeen/jääkaappiin. Inhoan ruokahävikkiä, ja joudun jatkuvasti heittämään kaikenlaista pois siksi, että ne ovat unohtuneet jonnekin. Kun teen ruokaa, teen sen huolella ja hyvin. (Mun reseptejä löytyy muuten blogistani Paulaliinan papupata.) Ja kyllä, mulla on jotain aina silloin tällöin pakastimessa. Mutta pääsääntöisesti meillä siippa syö valmiita mikroruokia ja minä joko Cambridge-pussiruokia tai sitten niitä pakasteannoksiani, yleensä jotain keittoa.

Tämäkin on osa sitä hengittämistä, muuten. Mulla on useampiakin naispuolisia tuttavia, jotka ovat harmitelleet, että söisivät mieluusti enemmän kasvisruokia, mutta kun se ei kelpaa miehelle/perheelle. Here is how you do it: yritettyäni ekan vuoden ajan tehdä erikseen itselleni kasvisruokaa ja perheelle muuta, ja päädyttyäni hyvin usein syömään pelkkää makaronia ja ketsuppia (tämä oli siis ennen kuin oli nyhtiksiä ja härkiksiä tms.), ilmoitin heille, että jos ei kelpaa, niin tehkää itse. Hyvin kelpasi. Vähän munaa, naiset, hei.

80/20 -sääntö, eli herkuttele kohtuudella

Mitä syömisiin tulee, niin erittäin tärkeä on se 80/20 -sääntö. Ainakin minulle. Kuten sanoin, herkuista kieltäytyminen ei ole tälle herkkuperseelle vakavasti otettava vaihtoehto. Ainoa mahdollisuus on siis kohtuukäyttö, ja siksi sallin itselleni sekä satunnaisia herkkuja että mässypäiviä. Mulla esimerkiksi on laatikossa jemmasuklaakonvehtirasia, josta saan ottaa kaksi konvehtia päivässä akuutin makeanhimon tyydyttämiseksi. Se johtaa siihen, että laihtuminen ei tapahdu kovin nopeasti, mutta kenelläpä tässä kiire olisi?

Vesi

Ruokaan liittyy myös vesi. Sitä pitää oikeasti juoda niin jumalattoman paljon kuin vain uppoaa. Tässä mulla on myös edelleen opettelemista. Vaikka mä pyrin juomaan jatkuvasti ja pullo on mukana koko ajan ja joka paikassa, huomaan silti monesti illalla, etten olekaan juonut tarpeeksi. Ja kyllä, sitten on käytävä vessassa yöllä, mutta c'est la vie. Ja jos vaikka liikunnan jälkeen (jos harrastaa kuntosalia, kuten minä) turvottaa, niin sitruunavesi tekee ihmeitä. Puolikas sitruuna puoleen litraan vettä. Tämän vinkin sain Cambridge-valmentajaltani.

3. Liikunta

Liikunta on viimeisenä, koska liikunta ei laihduta. Ihan vasta äskettäin julkaistiin Hesarissa Jani Kaaron jo aiemmin Tiede-lehdessä julkaistu artikkeli siitä, että liikunta ei ihan oikeasti laihduta. Ansiokas artikkeli saattaa olla maksumuurin takana, joten tiivistetysti sanottuna tutkimuksissa on todettu, että mitä enemmän ihminen liikkuu, sitä hitaammin elimistö kaloreita polttaa. Ihmisen keho on sellainen, että se sopeutuu vallitsevaan tilanteeseen. Joku paimentolaiskansan jatkuvasti jaloillaan liikkuva tyyppi kuluttaa saman verran kaloreita kuin koko päivän toimistossa istuva tyyppi. Ainoastaan silloin, jos kuluttaa niin paljon, että elimistö ei pysty vastaanottamaan enempää, kuten vaikka jos juoksee maratoneja jatkuvasti tms., liikunta voi laihduttaa.

Se ei silti tarkoita sitä, että liikunta olisi turhaa. Ihan jo pelkästään hengittämisen ja nukkumisen takia liikunta on erittäin tarpeellista laihduttaessa. Mitä rivakammin liikkuu, sitä hitaammin kalorit palavat, eli juu, kova juoksulenkki ei polta sitä iltapäivällä syötyä berliininmunkkia. Mutta sen sijaan kova juoksulenkki lisää hapenottokykyä ja kohottaa kuntoa noin yleisesti ottaen. Ja antaa ihania endorfiineja, jotka tuo hyvän olon ja lievittää stressiä ja parantaa itsetuntoa ja ties mitä, mikä edesauttaa laihtumista. Kun tuntee olevansa Hyvä Ihminen, joka osaa pitää huolta itsestään, on helpompi jättää se perkeleenmunkki syömättä.

Kävely ajaa saman asian. Laihtumisen kannalta on ihan sama, miten liikkuu, kunhan liikkuu. Kaikkein parasta liikuntaa - myös laihtumisen kannalta - on se liikunta, josta tykkää. Liike on lääke. Monessakin mielessä. 

Tiivistetysti

Laihtuminen on korvien välistä kiinni. Ihmisen biologia haraa vastaan: luonto on tehnyt meidän elimistöstä sellaisen, että se pyrkii lihottamaan meitä pahan päivän varalle. Samaan aikaan yhteiskunta tekee samaa: heikkolaatuinen ja lihottava ruoka on halvempaa ja helpompaa kuin terveellinen ruoka, ja herkkuja myydään yhtä isompia pusseja, jotka ovat kilohinnaltaan tietysti halvempia kuin pienet. Mikä on nurinkurista ja suorastaan perseestä, kuten moni asia yhteiskunnassa on. (Tästä on kirjoittanut paljon Pertti Mustajoki, joka on aineenvaihduntaan ja laihduttamiseen erikoistunut lääkäri, ja jonka kirjoitusten ja kirjojen lukemista suosittelen erittäin painavasti: https://www.perttimustajoki.fi/.)

Minä laihdutan tarkoituksella hitaasti, koska kuvittelen estäväni sillä sen, että alkaisi nahka roikkua. Ja koska musta ei ole nopeaan laihduttamiseen. En kestä nälkää, ja jos en syö oikeaa ruokaa, kuten leipää, mulla on nälkä. Kun silloin aikoinaan karppasin kahdeksan kiloa, sairastuin reumaan, ja vaikka sitä ei mikään tietenkään todista, niin mielessäni yhdistän kovan laihduttamisen, joka rasittaa elimistöä, sairauden puhkeamiseen. Enkä halua ottaa mitään riskiä nyt, kun olen päässyt eroon lääkkeistä.

Sitä paitsi tämän on tarkoitus olla pysyvä muutos, joten kiirehtiminen ei siksikään kannata. Vuodessa kiloja on pudonnut sen tavoitteena olleen kymmenen sijasta seitsemän, mutta en aio luovuttaa. Sanoinkin valmentajalle alussa, että tämä on kaksivuotinen projekti. Keskeistä tässä on sitkeys ja johdonmukaisuus. Vaikeinta mulle on muistaa arjen kiireiden keskellä syöminen ja se kaikki muu, kuten veden juonti. Nyt toivon, että tämän kirjoittaminen auttaa mua taas paremmin pysymään ruodussa.

Laihduttaminen on enimmäkseen hyvien valintojen tekemistä huonojen sijasta. Se on välillä todella tuskaista. Vaikka tänään tarkoituksella söin ennen kuin menin kauppaan, oli todella vaikea olla tekemättä niitä huonoja valintoja. Houkutuksia on niin hirveästi. Mun ratkaisu tämän päivän herkkuhimoon oli valita paistopisteeltä pari karjalanpiirakkaa, heviosastolta päärynöitä ja sitten sokeriton limukka. Niillä eväillä mennään tämä leffailta.

Perkeleenmunkki 😜

Kuntosali-innostus, vaihteeksi

Kävin maanantaina kuntosalilla yksinäni ja siellä oli rauhallista, joten päätin vähän kokeilla juttuja, joita en ole tohtinut ennen kokeilla. Löysin netistä Maikki Marjaniemen videon kuntosalitreenistä, joka auttaa laihduttamiseen, ja innostuin tilaamaan häneltä "Vahva nainen" -rasvanpoltto-ohjelman kuntosalille. Siinä ei ole aikarajaa, mikä on hyvä, kun nämä mun aikataulut aina kusee.

Mutta juu, innostuin nyt taas uudestaan treenaamisesta, ja aion pyrkiä salille uudestaan perjantaina, kun olen menossa käymään kaupungissa. Kun on auto käytössä.

Tänne on tullut ensilumi, joten en enää pyöräile. On niin kylmäkin. Onneksi ehdin isän luona vielä heittää pari lenkkiä, niin sain edes sen 7 km lisää tälle kesälle. Tavoitteet eivät taaskaan toteutuneet.

Kuntosalitreenin takia mulla on nyt ollut eilisestä selkä kipeänä. Se hellitti, kun tein kiva aamujumpan, ja laitoin sen nyt itselleni paperille, jotta voisin tehdä sen joka aamu. Jospa vaan muistaisin. Vähän tai chitä. Taimitäseon. Ehkä pikemminkin. Asahia. Asahi on japania ja tarkoittaa auringonnousua. Pixabaysta sillä löytyi kurjen kuva. Suits me.

Paino on pudonnut, mutta tänään vaaka näytti taas vähän enemmän, minkä uskon johtuvan siitä kuntosalitreenistä. Eilen tiistaina se ei vielä näkynyt, mutta tänään näkyy. Lauantaina on punnitus, ja toivon saavani sen nyt lopulta tippumaan sinne 93 kilon alle, jota tässä on jo kauan tavoiteltu. Nyt siis vaan sitruunavettä kitusiin, jotta nesteet lähtee.

Postaus, vaikka ei pitäisi

Pitäisi tehdä töitä. On kiire, kuten aina. Mutten nyt jaksa.

Mun kehoni reagoi mielenkiintoisesti työhön opettajana. Edellisessä postauksessa mainitsin, että oli polvi kipeänä. Oikea polvi, eikä vasen, joka normaalisti oireilee. Muistan kyllä, että oikea polvikin on välillä ollut niin turvoksissa, ettei se mennyt koukkuun. Ja nyt kävi taas niin. Edellisen postauksen tein keskellä sellaista viikkoa, jolloin mulla oli opettamisen - eli seisomatyön - ja koirien kävelyttämisvelvollisuuden - eli runsaiden askelmäärien - lisäksi paljon liikuntatapahtumia. Olin vesijumpassa ja syvävenyttelyssä ja sitten oli "hyvän olon lauantai", jossa oli afrotanssia ja hathajoogaa ja rentoutusta, ja sitten oli vielä zumba ja sitten käytiin vielä kuntosalilla siipan kanssa. Opesijaisuuden lopussa tunsin olevani ihan romuna, ja olin tosi turvoksissa ja painava. Paino huiteli yli 95 kilossa. Sitten se onneksi laski. Se kävi jo 93:n puolella, ja eilen oli punnitus, jonka mukaan mun rasvaprosentti on edelleen sama kuin se oli heinäkuussa, ja paino oli tosiaan tullut edellisestä punnituksesta 1,8 kg alas. Eli turvotusta. Nyt sovittiin valmentajan kanssa, että alan tosissani. Parin viikon kuluttua on seuraava punnitus, ja jos siinä ei ole tapahtunut mitään, teen muutaman päivän pikakuurin pelkillä Cambridge-tuotteilla.

Nyt turvotus on siis laskenut, ja just nyt paino on taas enemmän, koska olin syömässä oikein ravintelissa eilen ystävän kanssa, ja teatterissa. Huomenna lähden pitkästä aikaa isän luo ja toivon voivani juosta siellä.

Joo, mutta siitäpä tuli mieleen, että pitää tehdä ne työt, että ehtii pakkaamaan ja pitäisi vielä jumaptakin tänään. Alaselkä on viime aikoina vaivannut. Pitää muistaa siellä isän luona jumpata ahkerasti.

Lihaton lokakuu

 ...kuten aina.

Näköjään postaan kutakuinkin kuukauden välein. Nyt täytyy sanoa, ettei hyvin mene. Syyskuu oli myöskin stressikuukausi: mun piti keskittyä opiskeluun, mutta niin ei käynyt, enkä saanut palautettua esseestä, joka olisi pitänyt palauttaa, enkä sano siitä tässä nyt sen enempää, koska vieläkin v***ttaa ankarasti.

Ja mä olen lihonut. Olen ollut opettajan sijaisena, ja syönyt lounaan lähes päivittäin, ja kuvittelin, että se auttaisi ruokarytmissä. Mutta samalla myös mun jalat ovat turvonneet, koska olen seissyt niin paljon. Nyt en oikein tiedä, mikä tilanne on, enkä tiedä, mitä tekisin. Valmentaja sanoi, että rasvaprosentti ei ole noussut, eli mun ylipainon - siis sen ylimääräisen ylipainon - pitäisi olla vain nestettä, mutta mene ja tiedä. Nyt lähitavoitteena on pudottaa se ylimääräinen neste, eli pari kiloa, seuraavaan punnitukseen, joka olis 21.10.

Elämä on sellaista, että en saa aikaiseksi. Välillä on tolkuton kiire, satamiljoonaa asiaa hoidettavana, ja sitten kun ei ole, en saa mitään tehtyä. Tai no, koko ajan on jotain. Nytkin on vapaailta, mutta kissanhiekka pitää vaihtaa ja koirat ulkoiluttaa ja tyttären mekko korjata ja whatnot. Välillä olen tosi nohevana ja muistan ottaa lisäravinteet ja juoda vettä ja jumpata ja harjata hampaanvälit, ja välillä en muista edes pestä hampaita. Pitäisi oppia hyväksymään, että tämä epämääräinen haahuilu on sitä elämää, ja että pitää opetalla luovimaan siinä.

Jospa ajattelisi niin, että joka kerrasta, kun suoritan itseni hyväksi kaiken tämän häslingin keskellä asioita, saan pisteitä. Elikkäs tänään saan pisteen ekaksikin koulusta - musta on kiva olla opena - ja toiseksi pitkästä kävelystä koiravanhuksen kanssa - laatuaikaa rakkaan kanssa. Aurinkokin paistoi. Kolmas piste tulee siitä, että lepäilin iltapäivästä - lepuutin turvonneita jalkojani - ja neljäs piste tulee tästä blogin kirjoittamisesta. Viides piste tulee siitä, että tein ja join sitruunavettä. Hyvä minä!

Minäpä manifestoin: mun haaveena on, että pääsisin lähtemään jonnekin lämpimään lomalle ihan yksin ja keskittymään vain itseeni pitkäksi aikaa, vähintään kuukaudeksi. Ei tarvitsisi tehdä töitä, ei sopeuttaa elämäänsä toisten aikatauluihin, ei huolehtia kenestäkään muusta. Olis rahaa sen verran, että pysyy hengissä, ja voisi hoitaa vaan omaa napaansa.

Iloinen asia tässä ajassa on zumba: mä olen päässyt tunneille sunnuntaisin ja se ohjaaja on tosi hyvä. Liikkeet eivät ole liian vaikeita, eivätkä vaihdu koko ajan, jotta siihen pääsee mukaan hyvin, mutta kuitenkin riittävän haastavia. Musiikki on tosi hyvää, ei niitä iänikuisia, vaan uudempaa musiikkia, räppiä ja rokkia myös. Ja tyylit vaihtelee kivasti. Ja tulee tunti kunnon liikuntaa, Fitbitkin tunnistaa sen. Askelia on opehommissa kertynyt rutkasti, ja salillakin on tullut käytyä: syyskuussa kolmesti ja tässä kuussa jo kerran. Lisäksi olen pyöräillyt paljon, koska huushollin auto on pääsääntöisesti poissa kotoa siipan reissaamisen takia. Lenkille en ole päässyt, mikä harmittaa, koska tällä viikolla tuli jo liukkaat ja lunta. Ja nyt en voisikaan, kun oikea polvi on niin turvoksissa. Koirien kanssa olen kävellyt myös tosi paljon, koska siippa on poissa suurimman osan ajasta.

Syksy saa

Elokuu olikin sitten tänä vuonna stressikuukausi. Meille tuli iso urakka, ja lisäksi tässä on ollut muuta stressiä, ja vielä tyttären muutto. Kun kerroin siitä Cambridge-valmentajalleni, hän oli hyvin ymmärtäväinen, kuten yleensä, ja sanoi, että on oikeastaan ihme, etten ole lihonut tämän kaiken keskellä enempää. Niin, paino ei tosiaankaan ollut pudonnut niin kuin piti. Eihän tämä homma tosiaankaan etene niin kuin piti, vaikka kuinka olen yrittävinäni. Kun koko ajan on jotain. Valmentaja sanoi, että pitäisi opetella ajattelemaan se niin, että juuri tämä on sitä elämää, ne kaikki poikkeukset. Tää liittyy siihen, mitä olen yrittänyt tässä myös opiskelun suhteen sisäistää: mulle on hankala hahmottaa asioita, joissa ei ole selkeitä rakenteita tai rajoja. Pitäisi opetella tekemään jotain ajatuskarttoja tai jotain. Siksi mun on hankala hahmottaa myöskään omaa elämääni, kun se ei kulje aikataulussaan eikä oikeassa järjestyksessä. Sellainen maailma on nykyään. Työn suhteen olen oppinut luovimaan, mutta edelleen tuntuu siltä, että säännöllinen työaika ja säännöllinen työ sopis mulle paremmin. No, edessä on parin viikon sijaisuus koulussa, jolloin löytyy aikatauluakin. Sitä ennen on kuitenkin taas miljoona ja tuhat hommaa iloisesti sotkussa ja sekaisin hahmotettavana ja hoidettavana.

Mainittavia treenihommia on se, että kävin alkukuusta useammalla lenkillä, joista pari isän luona Auttoisissa, ja sitten, kun riitelin isän kanssa (yksi niistä stressiaiheista), ja päädyin Tampereelle, yksi siellä. Juoksin Rautatieasemalta Sorsapuiston läpi Kalevankankaan hautausmaalle katsomaan Juicen hautaa ja punaisten muistomerkkiä ja sieltä Liisanpuistoon, Kalevan kirkon ympäri. En ollut tajunnut, että puisto, jonka vieressä rakas Liisa-tätini asui, on nimeltään Liisanpuisto. Nyt puistoon on suunnitteilla luonnonniitty, mikä lisää sen lumoa ennestään. Siitä tuli ihan kiva, 4,5 km:n lenkki. Tampereella oli silloin tosi lämmin, lähes trooppinen ilta, ja puistoissa oli paljon opiskelijoita, ilmeisesti fuksiaisissa, ja iloinen meininki. Kuin olisi ollut jossain etelän lomakohteessa.

Yhteensä kilometrejä elokuussa tuli 22. Loppukuusta ei juurikaan, koska oli se työsuma. Salilla tuli käytyä kerran, puolisen tuntia. Puoliso hankki myös salikortin, joten varmaan tässä mennään nyt vähän enemmän. Jumppaaminen on jäänyt myös vähemmälle, ja tämän päivän ohjelmassa onkin jumppa ja imuroiminen (ja pyykinpesu) eikä juuri muuta. Tämän enempää en tässä koneen ääressä aio istua.

Kalevan kirkko Tampereen Liisanpuistossa iltavalaistuksessa 15.8.2023

Kuten tapana on...

 ...kirjoitan postauksen heinäkuun loputtua. Good riddance, I say.

Aiheena voisi olla tässä vaihdevuodet eili manopaussi. Näin TikTokin, jossa nainen puhui perimenopaussista ja siitä, millaisia kaikenlaisia oireita siinä on, ja yksi niistä oli loputon väsymys. Minähän olen jo menopaussissa, joten peri-sellaisesta ei ole kyse, mutta loputtoman väsynyt mä kyllä koen olevani. Tuntuu, etten saa oikein mitään nykyään aikaiseksi. Kaikki hommat, jota aion tehdä, jää tekemättä - varsinkin jos on töitä. Olen tainnut aiemminkin mainita siitä, että mulla työt tuntuu halvauttavan koko muun elämän. Jos vaan on deadline jossain huuhaamassa, en pysty tekemään mitään muuta. Varsinainen kalmalinjan kummitus.

Mutta siitä menopaussista. Ajattelin, että olen päässyt vähällä, kun on vaan vähän kuumia aaltoja silloin tällöin, joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei häiritsevästi. Joskus on unettomuutta, mutta sitä nyt on ollut aina. Mutta ehkä tämä saamattomuus on osa sitä. Niin, paljonhan mä silti teen ja saan aikaiseksi. Enemmän kuin moni muu. Mutta en niin paljon, kuin haluaisin.

Just nyt on ehkä erityisen apea olo, sillä me ollaan huomenna menossa tapaamaan ystävää/sukulaista, joka on saattohoidossa. Eli me tapaamme hänet huomenna viimeisen kerran. Minun ikäiseni nainen, joka kuolee syöpään. Jota tosin on sairastanut jo toistakymmentä vuotta, joten on tätä osattu odottaa, mutta eihän se surua vähennä.

Olin viime viikolla pari päivää "lukulomalla" Rokualla, ja siinä sivussa liikutin itseäni: kävin 3,2 km:n juoksulenkillä ja jumppasin altaassa 45 minuuttia ja sen päälle uin 500 metriä. Seuraavana päivänä treenasin 45 minuuttia salilla ja sitten pulahdin vielä lampeen. Viime viikolla tulikin käytyä peräti kolmesti salilla, ja ehkä siitä johtuen paino nousi taas. Nyt on oltava tarkkana syömisten suhteen. Tänään pyöräilin taas Ouluun ja takaisin: kävin katsomassa tyttären kanssa tälle uutta asuntoa, ja hän saikin sen heti!

Kummitus, jolla on tyhjä paperi käsissään.
"Kalmalinjan kummitus"

Julyblues

Edellisen, kesäkuun alussa tehdyn postauksen jälkeen läksin 8.6. Joensuuhun, jossa juoksin entisessä kotikaupungissa ja opiskelukaupungissani 8,6 km lenkin. Sitten osallistuin SPR:n yleiskokoukseen ja sairastuin flunssaan. Sitten lähdimme lomareissulle Viroon, ja lenkkarit olivat kyllä mukana, mutta juoksemaan en ehtinyt, ja sitä paitsi flunssa jatkui koko viikon. Kesäflunssa on sitkeää lajia. Viime viikolla olin sitten lopulta isäni luona Auttoisissa, ja juoksin kaksi kertaa sen 3,5 km:n lenkin. Mutta niin, edistystä juoksun saralla ei ole tapahtunut. Olen siis edellisen postauksen jälkeen juossut 15,7 km, eli yhteensä tänä kesänä 48,3 km.

Paino ei ole pudonnut, sen kanssa tässä tuskailen edelleen. Ei se onneksi kyllä noussutkaan lomareissulla, vaikka söin omasta mielestäni kuin possu. Tulin pari päivää sitten Auttoisista, ja vaaka näytti 93,1, eli varsin alhaista lukemaa, vaikka olinkin reissussa. Nyt sitten vanhempi tytär puolisoineen oli viikonloppua viettämässä meillä, ja tuli syötyä runsaammin, ja tänä aamuna vaaka näyttikin sitten 94,1. No, kilon heitto näillä helteillä ei ole mitään, joten luotan siihen, että suunta on silti alaspäin. Nyt vain muutama päivä naama näkkärillä, niin sitten saa viikonloppuna vähän rillutella, kun lähdemme siipan kanssa festareille.

Tällä viikolla pyrin pääsemään pitkälle lenkille, koska olen viettämässä ns. opintovapaaviikkoa. Opintovapaassa on vaan se huono puoli, että tulee kerättyä kaikenlaista muutakin hommaa, jota ei työpäivinä kykene tekemään. Kuten olen kertonutkin, mulle tulee työstä sellainen lamaannus, että tuntuu, ettei mitään muuta saa tehtyä, jos on töitä. Ja nyt on vielä julyblues, eli kaikki tuntuu tavallista tahmaisemmalta.

Siitä huteraa aasinsiltaa uutiseen, joka järkytti vähän yllättävästikin äskettäin. Kirjailija Miki Liukkonen kuoli 4.7. (Ylen uutinen) ilmeisesti oman käden kautta. Minä en ole lukenut hänen kirjojaan enkä yhtään tuntenut, nimi oli etäisesti lehtien palstoilta tuttu. Hänen kuoltuaan lehdissä on tietysti ollut paljon juttuja hänestä, ja olen lukenut niitä. Hän kärsi mielenterveysongelmista ja oli ollut moneen otteeseen hodossa, ja olisi halunnut ja tarvinnut lisää apua, mutta ei sitä saanut, ja päätyi siksi tällaiseen ratkaisuun vain 33-vuotiaana. Jotenkin se järkyttää ihan hirveästi. Hän oli ilmeisesti tavattoman lahjakas kirjailija, ja nyt menetimme hänet sen takia, ettei hän saanut tarvitsemaansa apua. Sama tuli mieleen, kun kerran tässä ihan muuten vain mieleeni tuli nuoremman tyttäreni ystävän sisko, joka myöskin ilmeisesti tappoi itsensä heittäytymällä auton tai rekan eteen moottoritiellä (Ylen uutinen). Etsin tietoja hänestä, ja luin keskustelupalstalta, että hänet olisi tiettävästi samana päivänä viety mielenhäriöisenä jo kertaalleen sairaalaan, mutta kotiutettu sieltä, ja sitten hän päätyi seuraavana yönä moottoritielle hortoilemaan. Mikä on tämä yhteiskunta, joka ei pidä huolta omistaan? Ja nyt meillä on oikeistohallitus, joka tiettävästi vaan kurjistaa tilannetta entisestään. Eikä kyse ole siitä, etteikö olisi varaa: rahaa pannaan paljon turhempiinkin asioihin.

Kymppi ja kilometrit

Kesäkuu on päässyt alkamaan, ja Kymppi on nyt juostu. Se meni vähän tahmeasti, koska sitä edelsi pari päivää tarpomista ympäri Amsterdamia, enkä ehtinyt juoksemaan yhtään kymppiä ennen sitä. Mutta kokoan nyt kevään saldon toistaiseksi tähän:

Eka lenkki tuli juostua 16.4. ja se oli 1,9 km. 3.5. juoksin jo 4 km, ja sitten Auttoisissa yhteensä 9 km. 16.5. juoksin 4,3 km, Aamstelissa, Hollannissa juoksin 3,4 km ja sitten sen 10. Eli yhteensä toistaiseksi olen juossut tänä vuonna 32,6 km. Tavoitteeksi voisi laittaa sen 100 tälle kesää.

Lisäksi olen nyt pyöräillyt 54 km (siis pidemmät matkat, näitä lähimatkoja en laske), ja päätin asettaa tavoitteeksi tälle kesälle 1 000 km, koska nyt pitää saada my cycling game kuntoon. Tuossa on matka Oulun asemalta kotiin, matka Pikisaareen ja takaisin, ja eilen pyöräilin salille ja takaisin. Siitä tulee ihan kivasti kilometriä, jos pyöräilee salille. Mikä on pitänyt tehdä jo monena vuonna, mutten ole saanut aikaiseksi. Olen siis toki käynyt salilla pyörimällä aiemminkin, mutten säännöllisesti. Nyt ohjelmaan sitten se, koska juoksutavoite on maltillisempi.

Juoksemisesta

Olen Auttoisissa, ja juossut päivittäin. Siis kolmena päivänä. Huomenna en juokse, vaan junailen kotiin. Eilen juoksin vain kaksi kilometriä, mutta puolet niistä ylämäkeen. Meni lähtö myöhään kun en hoksannut lähteä ennen kokousta, ja siksi lähdinkin toiseen suuntaan, jossa on ensin loiva ylämäki, sitten pitkä ja jyrkkä alamäki ja sitten taas pitkä ja jyrkkä ylämäki (sama, jossa isäni sai pari vuotta sitten sydänkohtauksen). Joten juoksin sinne ja takaisin. Tosin ekan alamäen kävelin, koska polveen sattui, ja toisenkin, koska se on sen verran jyrkkä, etten tohtinut juosta, mutta ylämäet juoksin.

On sanottava, että ei se helppoa ole. Juokseminen. Rakastan sitä, ja tiedän, että kyllä se kulkee, mutta tänään jopa loppumatkasta oli vähän raskas askel. No, olisi ehkä pitänyt lähteä aamulla.

Minähän aikoinaan innostuin erityisesti Haruki Murakamin kirjasta "Mistä puhun kun puhun juoksemisesta", mutten enää musta, mikä se Murakamin juttu siinä oli. Aika moni sanoo, ettei jaksa juosta, kun se on niin yksitoikkoista. Minua siinä viehättää juuri se. Voi kuunnella musiikkia tai äänikirjaa, tai olla vain omissa ajatuksissaan, kuten itse olen täällä juostessa ollut. Juokseminen on meditaatiomaista. Ja omalla tavallaan jännää on se, että alkumatkasta on aina ankeaa, ja tuntuu, ettei kulje mihinkään, ja sitten loppumatkasta jaloissa on siivet.

Oi suloinen toukokuu

Paitsi, että on pirun kylmä. Vappua vietettiin räntäkelissä, kuinkas muuten, ja nyt on aurinkoista, mutta tuuli on kylmä kuin mikä.

Minä kävin lenkillä! Tyttären kanssa. Olen ensi viikolla menossa isäni luo, ja siellä olisi tarkoitus taas juosta sitä 3,5 km Kievarin lenkkiä. Oli lopultakin hyvä päästä kunnon lenkille, varsinkin, kun on kaksi viimeistä viikkoa mennyt tiukasti naputtaen. Varoitin tytärtä, että juoksen hitaasti, ja sovittiin, että hän lähtee sitten omia teitään, jos ei jaksa juosta mun tahdissa. Mutta hyvin hän jaksoi lönkytellä mun kanssani, ja minä ehkä olin hitusen reippaampi kun oli kirittäjä mukana. Juoksimme neljä kilometriä.

Edellisen postauksen jälkeen huhtikuun puolivälissä kävin vajaan kahden kilometrin lenkin pinkomassa. Kyllä tämä tästä. Jospa tästä kesästä nyt tulisi "hot girl summer" teemaa mukaillen "hot running summer". Sitähän minä olen jo vuosia suunnitellut, mutta aina on jäänyt toteutumatta. Tavoitteena on taas se kymmenen kymppiä.

Mitä tulee Cambridgeen, niin enhän mä tietenkään onnistunut siinä(kään) tavoitteessa, eli en saanut niitä kahta kiloa laihdutettua. Viimeisellä viikolla petrasin, ja pidin ensiksi vertaistuki-ihmisen vinkistä yhden Cambridge-päivän, eli söin vain Cambridge-ruokia, jolloin sitten nesteet lähti, ja sitten onnistuin tikistämään ylimääräset pois, mutta punnituksessa paino oli pudonnut vain 0,8 kg, vaikka menin tarkoituksella ilman aamiaista. *syvä huokaus*

Nyt juuri on taas sellainen tunne, että olen oppinut ja osaan ja pystyn, mutta pelkään, että se johtuu vaan siitä, että olen opintovapaalla kireän työputken jälkeen. Kun taas koittaa arki, niin jaksanko? Kireän työputken aikana kävi niin, ettei mulla ollut nälkä. Elimistö teki taas paniikkijarrutuksen, eikä mitään mennyt sisälle eikä mitään tullut ulos.

Punnituspäivä oli vappuaatto, eli siitä on nyt kaksi päivää, ja vappuaaton kunniaksi söin a) munkin (Shellillä, sieltä saa sellaisia just hyviä) ja b) kokonaisen maalaispatongin (ihan sikana kaloreita), koska tuore leipä on mun tämän hetkinen paheeni. Vappupäivänä tulivat tyttäret ja siippa maailmalta kotiin, ja syömiset meni höpöiksi, ja sitten tietysti eilen syntymäpäivänäni syötiin pitsaa ja jäätelöä. Tänään on nyt kurinpalautuspäivä.

Muuten haluan historiankirjoihin mainita, että olipa kiva syntymäpäivä, kun molemmat tyttäret tulivat vartavasten, ja mut vietiin yllärinä pelaamaan padelia ja sen jälkeen pitsalle. Illalla katselin vanhemman tyttären kanssa telkkaria.

Mieli palaa...

Juoksemaan, nimittäin. Tiet ovat sulana, ja hiekotushiekkoja keräillään pois. Eilen ohitseni juoksi lenkkeilijä, ja katselin hänen menoaan: teki mieli lähteä juoksemaan. Perinteisesti en ole juossut ennen kuin hiekat on kerätty pois, koska inhoan sitä jalkojen alla pyörivää soraa. Mutta nyt on niin kova työsuma ja ahdistava kiire - tähänkään blogipäivitykseen ei oikeasti olisi aikaa, mutta on nyt pakko purkaa - että pieni pikainen lenkki maistuisi.

Vetäisin vajaa viikko sitten lipat kotipihalla, kun palasimme pääsiäisreissulta Lapista. Mätkähdin häntäluulleni, ja persvärkki on edelleen kipeänä. Pehvaa alkaa särkeä kävellessä, mutta en usko, että häntäluu olisi murtunut. Tai voihan se olla, kuka tietää. Mutta jotenkin tuntuu, että juokseminen voisi sopiakin paremmin kuin tönkömpi tepastelu.

Juoksemaan, juoksemaan. Jospa sitä voisikin alkaa jo sanoa juoksemiseksi.

Paino on taas lähtenyt putoamaan. Ehkä. Cambridge-valmentajani kyllästyi tekosyihini ja käski pudottaa pari kiloa kuukaudessa. Kahden viikon kuluttua on punnitus, ja nyt on tämä helvetin työsuma taas. Jos nyt ottaisi haasteena sen. Että stressistä ja ahdistuksesta huolimatta pudotan ne kaksi. Perkele.

Sananen laihduttamisesta ja lihavuudesta

Olen näkymätön nainen. Tavallaan olen aina ollut sitä. Nuorena mä olin pitkä ja laiha, ja sanoivat rumaksi. Moni sanoi pojan näköiseksi, äitikin. Varsin tyypillinen kehonkuvan vinoon kehittyminen, siis. Mä en ole koskaan pitänyt itseäni naisellisena, saati sitten kauniina. Ja nyt musta on tullut vanha ja lihava, mikä vaan lisää näkymättömyyttä. Nyt mua ei näy senkään vertaa, mitä nuorena.

Muistan miten hämmentynyt olin aina, kun joku mies/poika osoitti mulle huomiota. Nyt kun ajattelen objektiivisesti, niin mä oli mallin mitoissa ja olin varmaan ihan sieväkin, ja pienellä laitolla musta olisi saanut näyttävän kaunottaren. Sitä ei tapahtunut. Mä köyristin selkääni ja yritin kutistaa itseni näkymättömäksi ja lopulta onnistuin siinä, kun vanhenin ja lihoin.

Laihduttaminen on perseestä. Tänään Cambridge-valmentaja sanoi, että mun pitäisi syödä niin kuin olisin viisi kiloa kevyempi, jotta voisin laihtua sen viisi kiloa. Viisi kiloa on siis lähtenyt, ja viisi pitäisi saada pois ennen toukokuun loppua. Tai neljä. Eli kun kevenee, keho kuluttaa vähemmän energiaa, minkä takia laihduttajan on syötävä koko ajan vähemmän, jotta laihtuisi. Ja sitä en ole tehnyt. 

Mä tiedän, että mun syömisongelmani - se, että syön kurinalaisesti päivällä, mutta sitten ahmin illalla, vaikka ei olisi edes nälkä - on tunneperäistä. Mä tiedän, mistä se johtuu. Se johtuu stressistä ja tästä epämääräisestä ahdistuksesta ja tyhjyyden tunteesta, joka mulla on - siitä tunteesta, että mun elämässä ei ole sellaista sisältöä, jota mä siihen haluaisin. Ja mä en voi sille mitään. Mun on tehtävä työtä ja mun on hoidettava ne tietyt jutut elämässä, eikä mulla ole aikaa tai energiaa etsiä elämääni sisältöä. Ja lisäksi mä olen loputtoman väsynyt koko ajan. Mulla luultavasti on burnout, mutta sillekään mä en voi mitään.

 

Lomasen jälkimainingeissa

Vietimme puolison kanssa pienen lomasen Rokualla: minä siis lomailin, siippa oli töissä. Menimme sinne perjantaina koirien kanssa, ja siippa kävi hiihtämässä, minä lenkitin koirat lammen ympäri, eli kaksi kertaa 1,5 km. Sitten kävimme kylpylässä, jossa keksimme lopulta - tämä oli siis jo kai neljäs kerta, kun olimme Rokualla - että allas, jossa on vesiliukumäki, ei olekaan varsinaisesti lasten allas, vaan että sen toinen pää on syvempi ja siellä on vesijumppapiste, eli sellainen näyttö, josta saa itse valita oman vesijumpan. En tiedä, onko olemassa jotain liikkunnanedistämis- tai kansanterveystyön palkintoa, mutta jos olisi, sellainen pitäisi ihan ehdottomasti myöntää niiden vesijumppanäyttöjen kehittelijälle.

Rokuan nettisivuilla sanottiin, että iso allas ja kylmäallas avautuisivat vasta lauantaina, joten oli kiva ylläri, että ne olivat jo perjantaina auki, ja saimme kokea koko kokemuksen. Myös Rokuan loistavan höyrysaunan, jota olen tainnut tässä blogissa hehkuttaa aiemminkin. Juuri sopiva lämpötila, juuri sopivasti höyryä, aivan ihana. Nytkin sain lojua kaikessa rauhassa siellä. Tosin sulkemisaika oli käsillä, joten siksi pidin vähän kiirettä, ja vähänkö harmitti, kun pukuhuoneeseen päästyäni huomasin kellon olevan vasta varttia vaille.

Lauantaina keskityin edistämään opintojani sillä aikaa, kun siippani teki töitään. Kävin toki välillä lenkittämässä koirat lammen ympäri ja piipahdin kahvilla aulassa, sekä erään vaateliikkeen pop-up-myymälässä, mikä - sivumennen sanoen - oli pettymys. Huonolaatuisia ja kalliita vaatteita. Olen nähnyt ko. liikkeen mainoksia somessa ja kuolannut niitä, ja olivathan ne kivan näköisiä, mutta laatu oli samaa, mitä löytyy parilla eurolla etelän turistirannoilta. Eipä tarvitse kuolata niidenkään perään enää. Kun siippa palasi, lähdimme taas kylpylään.

Sunnuntain pyhitin sitten kuntoilulle. Kun siippa oli lähtenyt töihinsä, läksin kuntosalille, jossa treenasin runsaan tunnin. Maha oli vielä niin täynnä aamiaisesta, että core jäi treenaamatta. Kun on vieraalla kuntosalilla, tulee treenattua vähän eri lihasryhmiä kuin yleensä, mikä on hyvä juttu. Olin ajatellut syödä lounasta kuntosalin jälkeen, mutta edelleen maha oli liian täynnä, joten päätin lähteä saman tien kylpylään, jossa sitten vesijumppasin noin 40 minuuttia, vesijuoksin noin 25 minuuttia ja uin 500 metriä. Lopulta lilluin hierovien suihkujen käsiteltävänä ja ramppasin kylmävesialtaassa niin, että lopulta saatoin jopa viipyä hetken siellä. Kunhan palaan seuraavalta reissultani, niin täytyy kyllä lopultakin ottaa ja mennä sinne avantoon, josta olen haaveillut jo vuosia. Nyt kun keksin, että kun piipahtaa monta kertaa peräkkäin, keho tottuu siihen.

Olin kylpylässä yhteensä kaksi ja puoli tuntia. Vesijuoksin vastukset jalassa ja sauvat kädessä, ja välillä vähän jumppasin niiden kanssa, joten sekin oli tosi kovaa treeniä. Sen kaiken treenaamisen jälkeen piti vielä lenkittää taas koirat, vaikka jalat olivat makaroonina. Illlalla menin uudestaan salille, kun siippa oli palannut töistään ja käynyt hiihtämässä, ja tarkoituksena oli treenata corea, mutta koska siippa on yhä leikkaustoipilas, emme viipyneet salilla niin kauan, että olisin ehtinyt siihen asti. Tein vain käsipainoilla omat niska-hartialiikkeeni ja vähän venyttelin matolla. Se onkin ongelmana aina siipan kanssa treenatessa: hän ei malta koskaan treenata riittävän pitkään. Minä voisin hyvin olla parikin tuntia salilla, hän ei.

Seurauksena kovasta treenistä oli tietenkin sitten se, että lonkka kipeytyi. Onneksi lääkäri uusi reseptini tänään, ja nyt on taas täysi satsi panacodia, joten yöunet ovat taatut. Mulle tulee aina syntinen olo, kun haen panacodit apteekista, vaikka se ei kai ole oikeasti mikään vahva kipulääke edes. Kuten Ellips sanoo: "Tänään on namipäivä, pääsen lomalle / Hetkeksi aivoista pamipalmun oksalle". Olispa pamia.

Tai no ei. Tai olispa. Välillä haluttaisi kadota todellisuudesta. Nykyisin kun en edes juo viinaa, ei pääse todellisuutta pakoon. No, ehkä TikTokia katsoessa. Unessa pääsee pois, ja uneen pääsee panacodilla, jos lonkkasärky estää sen. Nyt, kun on liukasta, lonkka on kipeytynyt vähän väliä, ja valitettavasti hotellin sängyt eivät olleet yhtä hyvät kuin kotona.

Kevättä ilmassa

Alkuvuotta on leimannut stressi, ja siksi pelkäsin, että paino päässyt nousemaan, koska - tunnustan - on tullut herkuteltua kaiken stressin keskellä. Onneksi niin ei ole käynyt, se oli tänään punnituksessa alimmillaan, ja rasvaprosentti on pienentynyt 48:sta 44:een. Taitaa koirien ahkera kävelyttäminen näkyä. Siipan leikkauksesta on jo neljä viikkoa, ja hän on onneksi jo ottanut hoitaakseen aamukävelyt, mutta viimeiset viisi päivää olen ollut yksin, joten olen joutunut hoitamaan taas nekin.

Eniten stressaavat tekemättömät hommat, ja siksi hoitelin viikonloppuna muutaman rästissä olevan jutun pois. Vielä niitä on things to do -listalla rutkasti, ja koska talouden rahatilanne on heikko, töitäkin pitäisi paiskia.

Olen siis ollut nyt muutaman päivän vapaalla, ja täytyy sanoa, että tarpeeseen tuli. Tämä on nyt "opintovapaata", mutta vietin kyllä pari päivää ihan vaan vapaalla, ja olinkin tosi väsynyt. "Vapaalla" tarkoittaa tässä siivoten huushollia ja hoitaen perheen elukat. Ja kävin minä sentään salillakin, ekan kerran sitten tammikuun alun. Toissa viikolla kävin uimahallissa oikein pitkän kaavan kautta, ja ai, että teki gutaa. Ensi viikonloppuna suuntaamme siipan ja koiruuksien kanssa Rokualle, ja saan siellä lillua kaikessa rauhassa, kun siippa on töissä.

Askelia on neljän viikon aikana tullut keskimäärin 12 912 per päivä. Hikilenkkejä en ole ehtinyt tekemään kuin kolme, ja kerran olin salilla ja kerran uimahallissa. Tai no, olin toisenkin kerran, mutta sitä ei lasketa liikunnaksi. Lisäksi olen kotona jumppaillut ja tehnyt niitä liikkuvuusharjoitteita.

Tämän päiväinen Cambridge-valmennus antoi toivoa (tänään oli muutenkin onni myötäinen), että kyllä tämä vielä tästä. Tärkeintä on, kuten valmentajani Sanna sanoi, että paino ei ole stressistä huolimatta noussut, ja Sanna muistutti myös, että usein se putoaa portaittain. Että nyt ollaan jumitettu samassa, mutta kun stressi hellittää, se voi pudota yhtäkkiä paljonkin.

Talven taitto

Vuosi on alkanut ihan mukavasti. "Virallisen" punnituksen mukaan kiloja on lähtenyt kahdessa kuukaudessa viisi kiloa. Lisäksi olen kokenut parikin liikunnallista voittoa: ensin pääsin syväkyykkyyn salilla ja sitten pääsin lattialta ilman käsiä ylös. Juuri nyt jalat ovat kipeinä, mutta se saattaa johtua siitä, että jumppasin eilen luennon aikana. Ja nousin tänä aamuna aikaisin ylös ulkoiluttamaan koiria, koska siippani on leikkaustoipilaana. Se ei sovi mun ruholleni. Ja taas toisaalta olen joutunut viime päivät istumaan. Ja sitten on taas sitä stressiä. Vaaka kävi 94,1 kilossa, mutta tänään se oli 94,9, mikä on taas selvästikin stressin vaikutusta.

Olen siis katsellut TikTokissa paljonkin erilaisia jumppavideoita, ja erityisesti sellaisia, joissa on liikkuvuusharjoitteita, ja tehnyt niitä ilta- ja taukojumpissani. Yksi oivallus oli se, kun löysin harjoituksia, joita voi tehdä sängyllä. Ei tarvitse raivata tilaa ja viritellä jumppamattoa, vaan kunhan vaan heittäytyy sängylle ja jumppaa. Ja koska sänky joustaa, se antaa enemmän liikkumavaraa. Lahjatoivelistalle lähtee nyt paksumpi jumppamatto. Panen oman ohuen mattoni aina lattiamaton päälle, jolloin se on ok, mutta vanha mattoni on Prismasta muutamalla eurolla ostettu ja alkaa olla jo kulahtanut, joten uusi olisi paikallaan. Ja haluaisin sitä paitsi jonkun kauniin maton. Silläkin on merkitystä.

Eräs TikTokkaaja, jolta olen saanut hyviä treeniliikkeitä sänkyyn, on @theworkoutwitch, Liz Tenuto. Täältä löytyy YouTube-videoita. Hän puhuu traumoista, ja varmaan on oikeassakin sen suhteen, että stressi ja fyysinen jännitys jämähtää lantioon. Minulla tietysti vielä siksi, että istun ihan liian pitkiä aikoja. Ja nyt, kun on ollut liukasta, lonkkaa on taas juilinut, ja olen joutunut syömään kipulääkkeitä. Hommasin alennusmyynneistä uudet Haltin nastakengät, ja olen tosi tyytyväinen niihin, mutta jos vaikka lunta sataa jään päälle, ei nastakengistäkään ole juuri hyötyä.

No sitten lenkkeilystä, koska siitähän tässä on kyse.

Tammikuun alussa tein kuntolenkkini, johon meni 23 minuuttia. Isän luona kiersin sitkeästi kievarin lenkin kolmena päivänä, vaikka keli oli tosi liukas ja ankea ja minulla oli vain päkiänastat mukana. Tällä viikolla olen käynyt yhden kuntolenkin, mutta sen sijaan askelia on tullut monena päivänä reilusti yli 10 000, varsinkin nyt, kun siippani toipuu tyräleikkauksesta, eikä pääse kävelyttämään koiria. Salille tarttis päästä. Olen käynyt vasta kerran tässä kuussa. Ja kovasti haluaisin uimaan. Asetan sen nyt tavoitteeksi. Ja sitä avantouintia oli tarkoitus lopultakin ryhtyä harjoittamaan.