Tämä vuoden juoksuaika
alkoi 12.4. Auttoisissa. Vetäisin tavallisen 3,5 km lenkkini ajassa 33
minuuttia, mikä on kutakuinkin sama kuin edellisen juoksukauden lopussa
syksyllä. Isän luona Auttoisissa on helppo seurata kehitystä, kun on se sama
lenkki mitä juosta. Kotimaisemissa se vaihtelee fiilikseen mukaan.
Sen jälkeen juoksin
kotimaisemissa 2,6 km ja toissapäivänä Seinäjoella kunnanhallituksen
seminaarimatkalla 5 km. Välissä oli takatalvi ja tolkuton kiire töiden kanssa:
yksi viikko meni niin, että ka aktiivisuusprosentti jäi alle sadan, mitä ei ole
tapahtunut sitten ihan alkuaikojen, eli lähes kahteen vuoteen.
Talvi meni märehtiessä.
Muuten voisi sanoa olleensa talviunilla, mutta sen sijaan olen lähinnä
stressannut ja lihonut. Syksyltä paino on noussut nelisen kiloa, koska elämää
on hallinnut älytön kiire ja stressi, ja ehkä myös jonkinasteinen masennus sen
kaiken keskellä. Olen suorittanut keväällä opetusharjoittelua ja olin
ehdokkaana eduskuntavaaleissa (ja tietysti paikallisyhdistyksen peejiinä ja
yleisjantusena jouduin käytännössä hoitamaan kaikki käytännön vaalihommat), ja
kaiken lisäksi olen kehittänyt itselleni taas uuden yhdistysharrastuksen,
SPR:n. Siitä olen aika innoissani, ja kunhan muut kiireet helpottavat, hommaan
myös ensiapu- ja päivystysvalmiuden. Nyt olen "vain" keräysjohtaja,
ystäväpalvelun koordinaattori, jäsenvastaava, varapuheenjohtaja/sihteeri ja
ties mitä muuta. Juu, pieni on poppoo.
Olen viihtynyt SPR:n
vapaaehtoisten auttajien kanssa, jotka ovat ns. taviksia (vrt. politiikan
piireihin), ja jotenkin ihanan positiivisia ihmisiä. Jos vapaaehtoisesti haluaa
auttaa muita, niin onhan sitä oltava positiivinen ja pyyteetön. Toisin kuin politiikassa,
jossa on valitettavan paljon oman edun tavoittelijoita, sekä heitä, joiden on
aina oltava oikeassa.
Kiireisen talven ja
alkukevään jälkeen (no, kiire jatkuu kyllä edelleen) on tunnelin päässä alkanut
pilkottaa valoa. Ensiksi universumi antoi minulle merkin kirjan muodossa:
törmäsin artikkeliin kirjasta, josta kiinnostuin, ja jonka varasin kirjastosta,
ja sain pari päivää 52. syntymäpäiväni jälkeen. Ja kirja alkoi näin: "Olen
52-vuotias ja tunnen itseni turvonneeksi ja nääntyneeksi." Nauroin ääneen
tälle yhteensattumalle. Kirja on hyvin kirjoitettu (joitakin
suomennoskömmähdyksiä lukuun ottamatta) ja olenkin taas pitkän tauon jälkeen
(vaihdoin iltalukemisen jossain vaiheessa superväsyneenä pallonpoksautuspelin
pelaamiseen kännykällä - sekin rentouttaa) taas innostunut lukemaan. Varasin
kirjan oikeastaan siksi, että tunsin olevani valmis lukemaan taas jotain
selfhelp-opasta. Kirja on Maria Boreliuksen kirjoittama "Hyvinvoinnin
vallankumous", ja siinä aiheena on tulehdusta ehkäisevä ruokavalio. Löysin
paljon muitakin samaistumisen kohteita kirjasta, vaikka Borelius kärsikin
erilaisista vaivoista kuin minä. Se, että kyseessä oli viesti universumilta,
tuli selväksi siinä vaiheessa kun kirjoittaja kertoi ajelleensa Englannin
Sussexissa Hasslemeren läpi - juuri Hasslemeressä minä kävin usein, kun olin
aupairina Guildfordin lähellä olevassa Puttenhamin kylässä. Oh, the nostalgy.
Ja varsinainen asiakin
kolahti: moni asia tuntui niin järkeenkäyvältä ja samaistuttavalta. Borelius on
tiedetoimittaja, ja haastattelee kirjassaan monia alan asiantuntijoita. Hän muun
muassa selvitti, että tutkijat ovat löytäneet yhteyksiä siihen, että liikunta
vähentää matala-asteista tulehdusta ja
autoimmuunisairauksien (joiden puhkeaminen voi hyvinkin olla yhteydessä
matala-asteiseen tulehdukseen geenien kautta) oireita. Minähän syksyllä
ihmettelin sitä, että trombosyyttiarvoni oli lopultakin laskenut alle 400, ja
pohdin, saattoiko se johtua siitä, että olin aloittanut juoksemisen, ja liikuin
muutenkin enemmän kuin ennen.
Nyt olen viikon ajan
yrittänyt muokata ruokavaliotani Boreliuksen mallin mukaiseksi. Ihan loppuun
asti en ole saanut kirjaa vielä luettua, mutta jokin käsitys minulla siitä jo
nyt on. Ongelmana on se, että on taas ollut "poikkeusviikko", paljon
kokouksia ja kaksipäiväinen seminaarimatka, jolloin omiin syömisiin ei ole
voinut kovin hyvin vaikuttaa. Ja se jatkuva kiire. Ja valitettavasti ensi
viikko on myös "poikkeusviikko", koska lähden isän luo, ja jos isän
polvi on kunnossa, isän kansaa paripäiväiselle kevätretkelle Kotkaan ja
Haminaan.
Ja toiseksi, onneksi,
koin toisenkin älynväläyksen: keksin kysyä mukavasta laihdutukseen liittyvästä
Facebook-ryhmästä itselleni sparraajia, ja sainkin kaksi, joiden kanssa ollaan
tiiviisti viestitelty, ja tuettu ja kannustettu toisiamme. Vaikka itse
sanonkin, se oli loistava idea. Meillä kaikilla on omat metodimme ja omat
vastoinkäymisemme, mutta myöskin tietoa ja etenkin empatiakykyä löytyy kaikilta
hyvin jaettavaksi.
Tällä kertaa odotan kesää
ihan innoissani, toisin kuin aiemmin. Ehkä suurimpana syynä on se, että saan
viettää aikaa yksin kotona, ja kahdestaan kuopuksen kanssa, ja kesälomareissun
kohteena on vaihteeksi minun "kotiseutuni", Etelä-Suomi. Aion
lopultakin käydä äidin haudalla ja siellä Hangossa, minne olen jo vuosia sitten
luvannut viedä tytöt.
