Oppia ikä kaikki

Minun elämääni kuuluu perheen (jonka uusin lisä on kolme kuukautta vanha hauvavauva), työn, liikunnan ja politiikkaharrastuksen lisäksi opiskelu - on oikeastaan kuulunut aina. Olen oikeastaan aina opiskellut työn ohella jotain, milloin mitäkin.

Nyt opiskelen Oulun ammatillisessa opettajakorkeakoulussa saadakseni opettajan pätevyyden. Valitettavasti on opiskeltava työn ohella, ja hyvin usein käy niin, että työ ottaa etusijan ja opinnot joutuvat odottamaan. Nyt olen runsaat opiskellut puolitoista vuotta, ja toinen mokoma on jäljellä opinto-oikeutta.

Kun harvakseltaan pääsee paneutumaan opiskeluun, niin tuntuu siltä, että koneisto on säädettävä joka kerta uudestaan opiskeluasentoon, kun aloittaa. Kun pääsee vauhtiin, se sujuu kuin tanssi, mutta vauhtiin pääseminen vie aikaa, ja siksi yksi tai kaksikaan vapaapäivää ei vielä riitä. Toivoisin saavani ainakin viikon ajan keskittyä ihan vaan opiskeluun.

Aiemmin olen opiskellut naistutkimusta ja graafista suunnittelua, ja yhteen aikaan halusin terveydenhoitajaksi, mutta en päässyt edes pääsykokeisiin, koska keskiarvoni lukion päästötodistuksessa oli niin surkea. Sitten totesin, että nopein tapa saada uusi ammatti ja sitä myöten lisätöitä on opiskella opettajaksi. Niinpä sitten suoritin kasvatustieteen perusopinnot ja nyt on meneillään sitten ammatilliset opettajaopinnot.

Olen niitä ihmisiä, jotka haluavat aina kehittää itseään, ja aina oppia jotain uutta. Minulle opiskelu on elämän suola. Tavoitteenani nyt on saada s2-opettajan pätevyys, jotta pääsisin opettamaan suomea maahanmuuttajille. Nuorena ajattelin, että ainakaan opettajaksi en ala, mutta ajan ja opettamiskokemusten myötä olen oppinut nauttimaan opettamisesta, ja uskon, että minusta tulee aikanaan hyvä opettaja.

Reuma- ja keuhkopäivitys

Sairastuin reumaan vuonna 2007, kun täytin 40. Pelkäsin etukäteen sitä, että täyttäisin 40, ja niinhän siinä kävi, että sattumoisin juuri sinä vuonna sairastuin reumaan ja sain ekat lukulasini. Nyt on menty kaksitehoilla jo useampi vuosi.

Äidilläni oli nivelreuma, ja siksi minullakin epäiltiin ensiksi sitä. Paikallisen terveyskeskuksemme silloin keikkalääkäri suhtautui vähätellen vaivoihini. Verikokeissa minulla oli ainoastaan trombosyyttien eli verihiutaleiden määrä koholla, reilusti yli 400. Kun kysyin tältä lääkäriltä, mitä se merkitsee, hän kohautti hartioitaan ja sanoi, että se voi merkitä montaa eri asiaa. Olin niin kipeä, etten pystynyt oikein edes kävelemään. Aamulla kesti ikuisuus, että pääsin sängystä ylös. Kun olin aikani itkien vaatinut, lääkäri vastahakoisesti kirjoitti minulle lähetteen OYSin reumapolille - ei-kiireisenä.

Kun minulle selvisi, että lähete on ei-kiireinen, ja kesä lomakausineen oli edessä, menin yksityiselle lääkärille. Viiden minuutin vastaanotosta sai maksaa 70 euroa. Se kirpaisi. Lääkäri määräsi minulle kortisonikuurin, ja se hetkeksi helpottikin oloa. Kuitenkin kesän loppuun mennessä vaivat olivat palanneet ja pahentuneet, kun lopulta pääsin OYSin reumapolille. Siellä otettiin kunnon verikokeet, ja vaivaan löytyi selityskin - tavallaan: epäspesifi sidenkudosreumasairaus. Sillä ei siis ollut mitään tekemistä äidin nivelreuman kanssa. Sen kummempaa diagnoosia en ole sairauteeni näiden 11 vuoden aikana saanut. On viitteitä siitä ja tästä sairaudesta, mutta tällä nyt mennään. Tämäkin on sitä elämän epämääräisyyttä, minkä kanssa on vain elettävä.

Minulle tehtiin paljon erilaisia tutkimuksia. Sain yksilöllisesti muotoillun rannetuen, jonka kanssa nukuin varmaan pari vuotta. Ja paljon erilaisia lääkkeitä. Yhdessä vaiheessa käytössä oli jopa osteoporoosilääke (koska kortisoni oli vakinappina parin vuoden ajan) joka piti ottaa tiettyyn kellonaikaan tietyssä asennossa tiettynä päivänä. Ja joka maksoi aivan tolkuttomasti. Päätin ekan paketin jälkeen luopua siitä.

Yhden lääkekokeilun myötä minulle tuli sitkeä kuiva yskä, jonka vuoksi minusta otettiin keuhkokuva, ja kävi ilmi, että minulla on keuhkojen alaosassa fibroosi. Koska se oli ensimmäinen kuva keuhkoistani koskaan, ei ole varmaa, miten kauan fibroosi oli minulla ollut. Ja taas tutkittiin ja kuvattiin. Kammottavin kokemus on bronkoskopia eli keuhkotähystys. Minulla on herkkä oksennusrefleksi ja rauhoittavasta lääkkeestä (ja puudutuksesta) huolimatta tarvittiin kaksi hoitajaa pitelemään minua aloillaan, kun putkea tungettiin henkitorveeni.

Keuhkofibroosista ei minulla ole koskaan ollut oireita. Kun olimme Sequoian kansallispuistossa USA:ssa vuonna 2009, tunsin hengästyväni tavallista helpommin, mikä ehkä oli oire - puisto kun on aika korkealla vuoristossa, ja siellä ilma on ohuempaa. Toisaalta, silloin olin kaksi vuotta sairastettuani lihavimmillani, joten hengästyminen saattoi johtua myös siitä.

Parin vuoden ajan minulla oli kolmoislääkitys, johon kuului mm. kortisoni ja Mucomyst-yskänlääke. Sillä saatiin kuriin sekä keuhkofibroosi että reuma.

Minulla on jo kauan ollut lääkityksenä Oxiklorin ja vatsansuojalääke. Pidän vuosittain noin kuukauden mittaisen tauon lääkityksestä, ja sen kuukauden jälkeen huomaan, että lääke on tarpeellinen, koska alan olla aamuisin tavallista jäykempi. Pitkän aikaa ainoa näkyvä oire sairaudestani oli rystysissäni olevat synoviitit ja verikokeissa näkyvä kohonnut trombosiittien määrä.

Olen käynyt kahden vuoden välein kontrollissa OYS:n reumapoliklinikalla. Siinä yhteydessä tehdään myös puhalluskokeet keuhkofunktiolaboratoriossa. Tänä syksynä oli taas kontrolli, ja ilokseni sain tietää, että ensinnäkin sitkeästä yskästä huolimatta puhalluskokeet onnistuivat hyvin ja keuhkojen kapasiteetti on normaalin rajoissa. Mitään ritinää keuhkoista ei kuulu, eli fibroosista ei näy jälkeäkään. Vielä iloisempi uutinen on se, että trombosyyttilukemani on lopulta pudonnut normaalin sisälle. Synoviititkin ovat käsistäni parin vuoden sisällä hävinneet. Ainoa näkyvä oire on se, että vaikka käteni muuten ruskettuivat kesällä kivasti, rystyset pysyivät valkeina/punaisina.

Nyt koen olevani täysin terve nainen, ja olen sitä uskomattoman kiitollinen.