Salil eka salil vika

 ...olisin mielelläni.

Aloitin kuntosaliharjoittelun vasta muutettuamme Kempeleeseen 2006. Aluksi kävimme puolison kanssa Kempele-hallin salilla, joka on lähellä ja halpa, mutta siellä on surkeat välineet, jotka olivat usein rikki, ja nuoria miehiä kolistelemassa painoja. Kun meillä meni taloudellisesti paremmin, hurahdin Hukkaan, joka lieni Oulun hienoimpia kuntosaleja infrapunasanoineen ja hierovine tuoleineen. Hukassa kävin ryhmätunneilla, mutta pikkuhiljaa innostuin lihaskuntotreenistä eri laitteilla, joita Hukasta löytyi joka lähtöön. Katselin salaa kun joku treenasi, ja kokeilin sitten itse. Mitään opastusta en treeniini saanut.

Kun meidät ulkoistettiin MTV medialta ja elintasomme romahti loppusyksystä 2011, oli pakko luopua myös Hukasta. Runsaan puoli vuotta olin ilman kuntosalia, mutta jatkuvasti jumiutuva selkä vaati treeniä, ja liityin lapsen tanssikoulun viereen avattuun Liikku-kuntosaliin elokuussa 2012. Silloin päätin hommata itselleni kunto-ohjelman, ja tilasin sellaisen Liikun kanssa yhteistyötä tekevältä fysioterapeutilta. Sillä ohjelmalla olenkin porskuttanut sen koommin. Pari vuotta sitten ostin uuden toiselta ohjaajalta, otimme molemmat puolison kanssa uudet ohjelmat samalta tyypiltä, mutta minun ohjelmani keskittyi oikeastaan ihan kokonaan selkä-, niska- ja hartiajuttuihin, joten olen sitten soveltanut sitä.

Monesti salille tultaessa saattaa tuntua siltä, että tänään ei kulje, ja kohta huomaan treenanneeni tunnin hiki hatussa, ja virtaa riittäisi vaikka kuinka. Voisin hyvin treenata parikin tuntia, ja vaikka joka päivä, jos siihen olisi mahdollisuus. Painot ovat vuosien varrella kasvaneet, mutta mitenkään tarkasti en ole kehitystä seurannut. Silloin, kun vaihdoin salia, kun nuorempi tyttäreni alkoi treenata samalla salilla kanssani, pidimme molemmat kirjaa treeneistä. Meillä oli pienet vihkot, joihin kirjasimme treenejämme. Jossain vaiheessa sekin lopahti. Nyt olen yrittänyt vähän vuorotella ylä- ja alavartalon suhteen, ja jos olen juossut tai muuten liikkunut paljon, keskityn enemmän selkään ja käsiin.

Nyt otin podcastit avuksi. Olen jo kauan halunnut kuunnella podcasteja, ja päätin aloittaa kevyesti, Antti Holman Sodomalla. Jaksan selvästi paremmin crosstrainerilla, kun saan kuunnella samalla.

Mietin vain, että olisi kiva seurata edistymistä jotenkin. Ensimmäisen saliohjelmani tekijä, eli tavallaan ensimmäinen PT:ni, sanoi, että vaikka talvella ei voikaan juosta, niin se ei tarkoita sitä, etteikö voisi kehittyä. Ja tokihan minä varmaan kehitynkin, ja ehkä näen sen sitten kun juoksuaika alkaa, mutta jokin kuntotestikin olisi kiva.

Yllättävä ja ylimääräinen vapaa viikonloppu

Valitettava sairastuminen sotki suunnitelmamme, ja puolet perheestä jäi pois neljän päivän Lapin-pyrähdykseltä - minä mukaanlukien. Harmittaa toki, että tytär sairastui, mutta ylimääräinen joutilas viikonloppu ei haittaa yhtään. Olinkin sen tarpeessa. Lisäksi sattui niin, että minulle tuli viikonlopuksi töitä, joten olisin joka tapauksessa joutunut Lapissa naputtamaan, ja siksi ei tosiaankaan haittaa, että reissu peruuntui.

Ja on tavallaan kiva, kun tytär on angiinassa eikä pääse rilluttelemaan kavereiden kanssa, joten saamme viettää laatuaikaa yhdessä telkkaria katsoen. Onneksi hän ei ole kovin kipeänä, ja pyrimme ennakoivalla lääkityksellä estämään sen, että hän tulisi kipeäksi.

Mitään järkevää en ole saanut aikaiseksi, nukuin ihan tosi huonosti - kuten viime aikoina lähes pääsääntöisesti - joten olen lähinnä olla köllötellyt. Tai no, sain minä sentään reippaan viiden kilometrin lenkin käveltyä ihanassa auringonpaisteessa.

Lisäksi juttelin iäkkään naapurini kanssa, kun kävelimme samaa matkaa kauppaan, ja vielä puhelimessa pian 95 vuotta täyttävän ystäväni kanssa, joka valitettavasti on joutunut sairaalaan kaaduttuaan kotonaan palvelutalossa. Molemmat näistä senioreista ovat mieleltään teräviä, ja heidän kanssaan on mukava jutella.

Viime viikolla olin tiistaina salilla, ja treenasin jalkalihaksia. Kuntolenkin kävelin maanantain lisäksi keskiviikkona, ja eilen kävin kaupalla kävellen, ja takaisin tullessa muistin laittaa mittarin päälle, jolloin kuntoilua tuli se 1,5 km. Tämän lisäksi kävelin kokoukseen (n. 1 km) ja takaisin, ja löntystelin koirien kanssa. Tarkoitus on huomenna tai ylihuomenna mennä bussilla kuntosalille, auto kun on siellä pohjoisessa.

 

Pikavirkistysviikonloppu

Eka höllennysviikko päättyi viikonloppuun Rokualla. Lähdimme puolison kanssa tyttären 19-vuotispäiviä pakoon koirien kanssa Rokuan kylpylään. Rokua mainosti vuodenvaihteessa koirille paukutonta lomaa, ja silloin jo sitä siipalle ehdotin, mutta koska olimme jouluna Vuokatissa, emme tohtineet heti törsätä. Siippa on aiemmin yöpynyt Rokualla ollessaan vetämässä koulutusta Utajärvellä, minulle tämä oli uusi kokemus.

Olimme oikein tyytyväisiä: Rokualla on leveästi aurattuja kävelybaanoja (hyvin hoidettujen latujen lisäksi), joilla saattoi tallustella koirien kanssa. Maastohan Rokualla on ihan mahtavaa, kumpuilevaa mäntymetsää. Kiersimme koirien kanssa parin kilometrin lenkin, treenasimme puolisen tuntia kuntosalilla ja sitten uimme vajaan tunnin verran, söimme hyvin seisovasta pöydästä (onnistuin syömään hitaasti, mutta en vielä niin hitaasti kuin olisi pitänyt) ja kävelimme vielä pienen lenkin lammen ympäri koirien kanssa. Askelia lauantaille tuli yli 15 000. Valitettavasti meidän nivelvaivainen koiravanhuksemme Jesse tuli taas kipeäksi, joten sunnuntaina ei sitten käveltykään samalla lailla. Siippa kävi myös hiihtämässä: minä lopetin hiihtämisen lopullisesti silloin kun sairastuin reumaan. Jäällä voisin hiihtää, mutta en kestä minkäänlaisia mäkiä. Sunnuntaillekin kertyi silti lähes 10 000 askelta. Sunnuntaina ehdimme vielä puoleksi tunniksi uimaan.

Ja olipa se ihanaa. En muistanutkaan, miten kivaa uiminen on. Runnilla minulla ei ollut uimalaseja mukana, enkä siksi voinut uida oikein kunnolla. Nyt muistin ottaa lasit mukaan, ja sain vetää täysillä altaan päästä päähän. Kylläpä teki hyvää! Valitettavasti meidän uimahallimme on koronan takia suljettu. Tykkään myös vesijumpasta, ja yhteen aikaan kävinkin ihan säännöllisesti vesijumppaamassa.

Pitää mainita vielä, että Rokualla oltiin erityisen lemmikkiystävällisiä: pojat saivat pussillisen herkkuja, kun tulimme, ja illalla pojat sai ottaa mukaan aulabaariin, jossa kävimme ihan vain siksi siemaisemassa viinilasilliset.

Siitä mieleen tulikin yksi huomio ja note to self: join lauantaina ruoan kanssa lasillisen viiniä ja sitten sen toisen baarissa, ja lisäksi tölkillisen hyvää Kilkenny-olutta - ja sitten en saanut unta. Näköjään on niin, että pienikin määrä alkoholia vie yöunet, joten se lysti on nyt sitten lopullisesti loppu.

Lieneekö seurausta aktiivisesta viikonlopusta, vaiko tiettyjen asioiden aiheuttamasta stressistä, vaiko siitä, että meni niin pitkään, ennen kuin pääsi höllentämään, mutta tuntuu siltä kuin väsymys ei millään hellittäisi. Pieniä nämä minun ongelmani ovat, ja mitättömiä, mutta niitä on nyt kasautunut: 1) peräpukamavaiva ei ole hellittänyt, ja joulun alla venähtänyt nilkka oireilee edelleen; 2) me emme tunnu nyt millään saavan ehdokkaita kuntavaaleihin, ja se tarkoittaa sitä, että mun 15 vuoden ponnistelut eivät näytä tuottaneen mitään; ja 3) isälle sattui viime viikolla auto-onnettomuus, jonka takia hän on ollut viikonlopun yli autoton, ja samaan aikaan veljelleni on kasautunut kaikenlaisia ongelmia, jonka takia hän ei ole päässyt auttamaan isää, ja minä olen kaukana enkä voi auttaa - toivottavasti isä saa autonsa tänään, mutta se ei poista sitä huolta, että isän ei ehkä pitäisi enää autoilla. Siinä tämänhetkiset ongelmat noin pähkinänkuoressa. Onneksi sentään työrintamalla sujuu ihan hyvin, ja paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta leppoistaminenkin sujuu.

Viime viikolla vedin kahtena päivänä kuntolenkin ja yhtenä päivänä olin salilla. Lopultakin otin ja kuuntelin podcastia salilla, jolloin jaksoin polkea kuntopyörällä peräti 10 minuuttia. Aloitin Antti Holman Sodomasta, ajattelin, että siitä sitten pikkuhiljaa ehkä vakavampiin juttuihin. Kunhan siihen kuuntelemiseen tottuu. Tänään kävin myös kuntolenkillä, kun on ollut niin ihana ilma. Ihanaa, kun päivät pitenevät, ja illalla pääsee vielä töiden jälkeen valoisassa ulkoilemaan. Iän myötä alan yhä enemmän kaivata valoa ja aurinkoa, näemmä.

Sananen tai pari huuhaasta

 Yle julkaisi pari päivää sitten Kulttuuricocktail-palstallaan kiinnostavan kirjoituksen huuhaasta. Se, mikä minua - ja somesta huomasin, etten ollut ainoa - siinä ihmetytti, oli se, että kirjoittaja niputti surutta hieronnan huuhaaksi, yhdessä joogan ja inkivääriteen kanssa, vaikka itsekin kritisoi niputtamista ja toi esille sen, että osa niin sanotuista uskomushoidoista toimii.

Minä opin kuntoutuksessa aikoinaan, että liike on lääke. Olen henkilökohtaisesti todennut sen toimivan. Muutama vuosi sitten minulle tuli olkapäähän niin hirveä jumi, että en kyennyt nukkumaan, koska sitä särki kaikkien särkylääkkeidenkin vaikutuksessa niin paljon ihan vain levossa. Ainoa keino nukkua oli tainnuttaa itsensä isolla annoksella lääkkeitä. Sen keskellä raahauduin kuitenkin joogaan, koska olin kurssin maksanut ja sitä oli vain muutaman kerran, ja ajattelin, että ihan sama, kun joka tapauksessa sattuu. Alkurentoutuksessa purin hammasta ja ajattelin, että kohta ehkä huudan ääneen. Loppurentoutuksessa olkapäähän ei sattunut enää yhtään. Jokin kipulääkitys minulla tietenkin oli, mutta vain se tavallinen, koska olin autolla liikkeellä, enkä siksi voinut ottaa niitä vahvempia (joiden yhteisvaikutuksella sain itseni iltaisin tainnutettua uneen). Koko jumi parani lopulta hyvin yksinkertaisella ja pienellä liikkeellä, jonka fysioterapeutti minulle neuvoi.

Jos hieronta on huuhaata, niin sitten varmaan liikuntakin. Olen tietysti myös kokenut hieronnan parantavan voiman lähes 54 elinvuoteni aikana, viimeksi syksyllä, kun hirveän työputken ja koronan keskellä en päässyt kuntosalille (huuhaata kai sekin) enkä joogaamaan (no se nyt ainakin on huuhaata), ja selkäni kipeytyi kovasti. Paikallisen Jamicen hieroja Lea hieroi niin, että seuraavana päivänä olo oli kuin jyrän alle jääneellä, mutta sen jälkeen selkä oli kunnossa - voin suositella muuten lämpimästi. Paitsi niin, sehän on huuhaata. Mutta missä menee raja? Onko koulutettu fysioterapeuttikin huuhaata?

Kirjoittaja niputti ohimennen myös ruokavalion huuhaaksi. On tietysti selvää, ettei mitä tahansa voi parantaa ruokavaliolla, mutta on myös olemassa sairauksia, joihin auttaa vain oikeanlainen ruokavalio. Ja vaikka ruokavalio ei parantaisikaan sairautta, se voi helpottaa oireita.

Kirjoittaja mainitsi myös plasebovaikutuksen, josta käänsin kirjan viime vuonna. Kirjan alussa sen kirjoittaja sanoo, että hänen esittelemänsä metodi - jossa opetellaan olemaan itselle plasebo - ei korvaa lääketieteellistä hoitoa. Toisin kuin hänen oppejaan on tulkittu, hän ei väheksy lääketiedettä, vaan esittää omia oppejaan lääketieteen rinnalla ja sitä täydentävänä keinona. Tavallaan kirjan voi tulkita silkaksi huuhaaksi, ja varmasti se osittain on sitä, mutta osittain siinä on paljon sellaistakin, joka auttaa ja toimii omassa elämässä. Esimerkiksi se, että meditointi auttaa stressiin, jonka negatiivinen vaikutus ihmisen terveyteen on ihan kyllä lääketieteellisestikin tunnustettu.

Kirjassa esiteltiin plasebon vaikutusta monissa lääketutkimuksissa. Minä ajattelin jo käännöstä naputtaessani, että yhteistä monissa niistä oli se, että ihminen, joka plaseboa sai - oli se sitten missä muodossa tahansa - oli mukana tutkimuksessa, jossa hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan oltiin kiinnostuneita. Nainen, joka parani pitkäaikaisesta masennuksesta plasebolääkityksellä, kävi tapaamassa tutkijaa säännöllisesti: ehkä hän ei ollut ennen saanut sellaista huomiota osakseen. Siihen kai psykoterapiakin osittain perustuu: joku on kiinnostunut sinusta ja kysyy säännöllisesti, kuinka voit. Tietenkään, tässäkään, se ei varmasti ollut ainoa syy paranemiseen - aika harvoin mikään yksittäinen asia toimii yksinään - mutta osa sitä. Osansa oli varmasti myös uskolla, kuten kirjailija perustelee: sillä, että plasebon saaja uskoi parantuvansa.

Ja sitten ne luulosairaudet. Olen nähnyt, kun ihminen turpoaa muodottomaksi tilassa, jossa ei mittausten ja testausten mukaan ole mitään vikaa, ja jossa itselleni ei tule minkäänlaisia oireita. Olen omasta mielestäni varsin rationaalinen ja järkevä ihminen, joka uskoo vankasti tieteeseen. Mutta tosiasia on myös se, että kaikkea ei tieteellä voi selittää. Voi olla, että se ihminen on niin herkistynyt homeiselle sisäilmalle, että pienikin määrä saa hirveitä oireita aikaiseksi. Vai johtuiko se siitä, että hän tiesi olevansa homeisessa tilassa, ja oireilu on psykosomaattista (sekin kai on silkkaa huuhaata). Toisaalta käsittääkseni homeelle altistunut huomaa kyllä homeen myös sellaisissa tiloissa, joissa ei tiedä sitä olevan. Joka tapauksessa oireilu on todellista.

Huuhaan raja on tosi häilyvä. Ihmiset leimaavat helposti huuhaaksi sellaisenkin, joka perustuu ihan vain ihmisen oman kehon ja mielen toimintaan. Minä olen aina uskonut, että meissä on paljon sellaista voimaa, jota emme osaa käyttää. Tavallaanhan lääkkeidenkin vaikutus perustuu siihen: lääkeaine panee oman järjestelmämme tuottamaan sitä, mitä sairauden parantamiseen tarvitaan. Ja se, mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella. Jos inkivääriteen juominen helpottaa flunssaista oloa, tai jos c-vitamiini tuntuu lyhentävän flunssan kestoa, niin miksi ei käyttäisi sitä? Tietysti voi sanoa, että myös enkelit ovat ihmisen omia voimia, koska ihmisen mieli on ne kehittänyt, ja siten sekään ei ole varsinaisesti huuhaata. Ehkä voi sanoa niin, että huuhaata se on silloin, kun sen varjolla hylätään fysiikan opit ja terve maalaisjärki. Kun ei rokoteta. Mutta se, että kipeytynyt lihas vertyy, kun sitä hierotaan, on ihan vaan silkkaa fysiikkaa ja maalaisjärkeä.