Laihduttamisen tuskaa

Kuten esittelytekstissäni Viisikymmentä ekaa vuotta totesin, olen elämäni aikana kokeillut jos jonkinlaista ihmedieettiä ja pilleriä, siitä huolimatta, että olen oikeastaan koko ajan tiennyt, etteivät ne toimi. Mutta aina on pitänyt kuitenkin kokeilla. Jos se vaikka toimisikin. Ne kerrat, kun olen oikeasti saanut painon laskemaan, se on tapahtunut syömällä säännöllisesti.

Laihduttaminen on minulle tavallaan eräänlainen harrastus. Olen perehtynyt aineenvaihduntaan ja glykokeemiseen indeksiin ja rasvanpolttoon ja stressin vaikutuksiin ja ties mihin. Olenkin vitsaillut, että kunhan ja ennen kaikkea jos saan joskus painoa pudotettua, alan asiantuntijaksi ja kirjoitan kirjan tai ainakin perustan laihdutusblogin.

Tällä asiantuntemuksella pitäisi nimittäin kyllä laihtua. Tietoa on, tahdonvoimaa uupuu.

Suurimmat kompastuskiveni ovat napostelu ja herkuttelu. Erityisesti herkuttelu. Irtokarkit ovat kertakaikkisen vastustamattomia, ja toisaalta myös sipsit ja dippi, leffailtojemme ilo. Satunnainen herkuttelu ei tietenkään estä laihtumista, mutta kun sitä sattuu turhan usein, ja kun siihen yhdistää toisen helmasyntini napostelun, laihtumisen eteen nousee muuri.

Arkiruokani on terveellistä, en syö lihaa lainkaan ja lastaan lautasen puolilleen salaattia. Annokseni ovat perheessäni pienimpiä, ja roskaruokaa tulee syötyä aika harvoin. Olen joskus katsonut joidenkin reilusti ylipainoisten tuttavieni lautasilla olevaa kukkuraista ruokamäärää ja ajatellut, ettei ole ihme, että tuolla määrällä on ylipainoinen. Minä syön normaaleja, tai jopa normaaleja pienempiä annoksia, ja silti olen ylipainoinen.

Ruokani ei ole mitään huipputerveellistä höyrytettyä kukkakaalia, vaan käytän kermaa ja voita kohtuullisesti, ja paistan mustapapupihvini pannulla. Tykkään hyvästä ruuasta, ja koska painonpudotuksen pitäisi olla pysyvää, on järjetöntä perustaa ruokavaliota ruualle, joka ei maistu. Tiedän, että jos tosiaan pitäytyisin vain säännöllisissä aterioissa: aamulla puuroa voisilmällä, lounaaksi ruokaisa salaatti, välipalaksi hedelmää, päivälliseksi lautasmallin mukaan, ja iltapalaksi sokeritonta granolaa ja maustamatonta jugurttia, painoni putoaisi. Mutta ei, tylsä ja yksitoikkonen työ saa minut ramppaamaan jääkaapilla (tätä nykyä naposteluna on hapankorppu voimariinilla) ja deadlinen lähestyessä ja stressin lisääntyessä lohdutukseksi ja polttoaineeksi haetaan kaupasta iso säkki karkkia. Ja sitten on taas leffailta sipseineen ja dippeineen palkintona viikon aherruksesta. Työpäivien lomassa saattaa olla kokouspullapäiviä, jolloin istutaan ja kahvitellaan ja istutaan vähän lisää ja kahvitellaan pullan kera. Nykyisin usein on tarjolla onneksi myös hedelmiä.

Liikuntakärpänen on päässyt kivasti puraisemaan, ja nyt, kun olen ollut flunssan kourissa pari viikkoa jo, janoan päästä juoksemaan ja joogaamaan. Salille sentään jo uskaltauduin, yli kuukauden tauon jälkeen. Motivaation puutetta ei onneksi ole, vain ajanpuutetta, ja nyt tämä peevelin flunssa.
Alkukuusta liikunta sujui hyvin, kun kelitkin alkoivat lopulta viilentyä. Sain juostua kuudennen kymppini 17.8. Kaiken reissaamisen seurauksena työ kuitenkin kasautuvat, ja siksi reissujen välit menevät tiiviisti koneen ääressä istuen. Nyt olen vaihteeksi vapaalla, mutta sitkeä yskä estää liikkumisen.