Olen näkymätön nainen. Tavallaan olen aina ollut sitä. Nuorena mä olin pitkä ja laiha, ja sanoivat rumaksi. Moni sanoi pojan näköiseksi, äitikin. Varsin tyypillinen kehonkuvan vinoon kehittyminen, siis. Mä en ole koskaan pitänyt itseäni naisellisena, saati sitten kauniina. Ja nyt musta on tullut vanha ja lihava, mikä vaan lisää näkymättömyyttä. Nyt mua ei näy senkään vertaa, mitä nuorena.
Muistan miten hämmentynyt olin aina, kun joku mies/poika osoitti mulle huomiota. Nyt kun ajattelen objektiivisesti, niin mä oli mallin mitoissa ja olin varmaan ihan sieväkin, ja pienellä laitolla musta olisi saanut näyttävän kaunottaren. Sitä ei tapahtunut. Mä köyristin selkääni ja yritin kutistaa itseni näkymättömäksi ja lopulta onnistuin siinä, kun vanhenin ja lihoin.
Laihduttaminen on perseestä. Tänään Cambridge-valmentaja sanoi, että mun pitäisi syödä niin kuin olisin viisi kiloa kevyempi, jotta voisin laihtua sen viisi kiloa. Viisi kiloa on siis lähtenyt, ja viisi pitäisi saada pois ennen toukokuun loppua. Tai neljä. Eli kun kevenee, keho kuluttaa vähemmän energiaa, minkä takia laihduttajan on syötävä koko ajan vähemmän, jotta laihtuisi. Ja sitä en ole tehnyt.
Mä tiedän, että mun syömisongelmani - se, että syön kurinalaisesti päivällä, mutta sitten ahmin illalla, vaikka ei olisi edes nälkä - on tunneperäistä. Mä tiedän, mistä se johtuu. Se johtuu stressistä ja tästä epämääräisestä ahdistuksesta ja tyhjyyden tunteesta, joka mulla on - siitä tunteesta, että mun elämässä ei ole sellaista sisältöä, jota mä siihen haluaisin. Ja mä en voi sille mitään. Mun on tehtävä työtä ja mun on hoidettava ne tietyt jutut elämässä, eikä mulla ole aikaa tai energiaa etsiä elämääni sisältöä. Ja lisäksi mä olen loputtoman väsynyt koko ajan. Mulla luultavasti on burnout, mutta sillekään mä en voi mitään.
