Helvetillinen helmikuu

Kuten näyttää tapana olevan, blogaan näin kuun alussa. Kuun loppu on usein työhärdelliä, kuten myös nyt.

Olipa muuten helvetillinen helmikuu. Ennen kaikkea siksi, että meidän rakas kissavanhus Justus sairastui ja jouduttiin nukuttamaan ikiuneen ystävänpäivänä. Tämä oli mun elämäni toistaiseksi toiseksi kovin menetys äidin kuoleman jälkeen. Kaikki muut ovat menneet vähän sivusta, eivät ole osuneet niin lähelle, kuin tämä pieni rakas, mun sylivauva, esikoispoika. Ikävä on kova. Rakas pikkuinen nukahti eläinsairaalassa ensin syliini, mutta havahtui hereille, kun hoitaja tuli hakemaan - kasvainta yritettiin vielä leikata pois - ja katsoi minua ja naukaisi, kuin olisi parkaissut "Äiti!" lähtiessään. Se puristaa mun sisintäni mun lopun ikäni, tiedän sen.

Tämä on yksi mun isoja ongelmiani: mulla on sielussani arpia, asioita, joita kadun ja joita en osaa antaa itselleni anteeksi. Siksikin olen sitä rosen-terapiaa harkinnut. Ajattelen, että jos voisin päästä sinuiksi tunteitteni kanssa, voisin ehkä osata antaa ne itselleni anteeksi.

Siinä sitten tuskissani tulin ottaneeksi liikaa töitä, ja loppukuu menikin niitä painaessa niin, etten ehtinyt juuri muuta ajattelemaan. Se oli ikään kuin tarkoituskin.

Myös meidän toinen rakas vanhus, koiramme Jesse, on tosi sairas. Minusta se pitäisi jo päästää kärsimyksistään, mutta puoliso hannaa vastaan. Koiralla on pitkävaikutteinen kipulääkitys, ja tarvittaessa annetaan lisää. Nyt olen jo ilmoittanut, että pitkiä autoreissuja ei sen kanssa enää tehdä, eli kevääksi suunnitellut reissut Jämsään ja Ivaloon saavat jäädä tekemättä, jos koira on yhä elossa. Jäljelle jää sitten enää juniorikoira Juuso, ja olen suunnitellut, että alkaisin juosta sen kanssa, kunhan juoksukelit alkavat.

Esseen sain tehtyä ja palautettua ja arvosana oli ihan hyvä, ja kaiken muun lisäksi olen saanut työpaikan, jossa aloitan pääsiäisen jälkeen. Pääsin osa-aikaiseksi S2-kouluttajaksi Ouluun, mikä on ollut mun tavoitteenikin.

Hyvinvointipuolella ei mene lujaa: olen lihonut, koska en ole yhtään ehtinyt huolehtimaan itsestäni. Ja koska stressi on ollut niin hirveä. Itse asiassa pelkään, että stressi on laukaissut mun vanhat taudit, ja nyt on oltava tosi tarkkana, etten ota enempää töitä ja lepään. Keskityn itseeni. Salilla olen sentään käynyt kerran viikossa ja olen saanut Vahva nainen: rasvanpoltto -ohjelman ykkösosan tehtyä. Eilen aloitin kakkososan, ja se tuntui tosi hyvältä. Samalla olen kuunnellut sen hormooneista kertovan kirjan jälkeen sellaista kuin Glukoosikumous (Jessie Inchauspé). Sitä kuunnellessani eilen tajusin, miksi mulla on niin huono olo: olen syönyt tosi huonosti viime aikoina. Lähinnä leipää ja karkkia.

Cambridge-valmennuksen sanoin irti. Mä en ole pystynyt tietenkään noudattamaan sen valmentajan ohjeita, ja jo viimeksi mua alkoi vähän tympiä, kun hän vaan heilutteli sitä hiirimattoa värikoodeineen ja numeroineen mun edessä, eikä tuntunut yhtään piittavan minusta. Ekalla varsinaisella tapaamisella hänellä oli harjoittelija mukana, mikä sekin otti päähän: kun on eka tapaaminen ja luodaan luottamuksellista valmennussuhdetta, niin ei silloin oteta harjoittelijaa mukaan. Tietenkään en kieltänyt, kun kerran olen kohtelias ja hyvätapainen ihminen, mutta näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt tietenkin sanoa. No, tämä irtisanominen kertoo siitä valmentajasta myös paljon. Kirjoitin hänelle pitkähkön sähköpostiviestin, jossa kerroin elämän heittäneen häränpyllyä ja ilmoitin jättäväni valmennuksen toistaiseksi ja hakevani sitten myöhemmin uuden valmentajan Oulusta, koska alan käydä siellä töissä, ja kiitin neuvoista ja pyysin laskuttamaan edellisen tapaamisen, jonka hän unohti laskuttaa. Sitten lähetin vielä WhatsApp-viestin kun tuli uudesta tapaamisesta muistutus, että huomasitko sähköpostin, peruin tapaamisen. Ja ainoa vastaus, joka on tullut, oli automaattivastaus, että tapaaminen on peruttu. Pitäkööt tunkkinsa, siis. Käydessäni Oulun Laihduttamossa ostamassa tuotteita vastassani oli mukava nainen, joka antoi korttinsa. Olen häneen yhteydessä sitten kun on se aika.

Nyt on aika laittaa oma ruokavalio kuntoon: syön nyt ensin jonkin aikaa normaaliruokaa, jotta olo paranee, ja siirryn sitten takaisin Cambridgelle, koska niitä ruokia mulla on vaikka kuinka.

Niin, lisäksi tässä 26 vuotta uskollisesti palvellut pesukone alkoi päästellä niin pahoja ääniä, että päätimme vihdoin vaihtaa sen: sekin itketti meitä, kun jouduimme jättämään sen Gigantin pihalle, ja sitten vielä vaihdettiin auto, kun sattui sopiva vaihdokas kohdalle. Että kaikenlaista on tosiaan ollut. Nyt toivon seesteistä maaliskuuta, mutta ennusmerkit eivät ole hyvät: pudotin tänään puhelimeni vessanpyttyyn. Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus lähteä viikonlopuksi Rokualle - se on vain parin tunnin matka, joten arvelemme Jessen kestävän kyllä sen. Odotan sitä kyllä innolla.

"Mikä vuosi!" "Kapteeni, on vasta helmikuu."